24.1.2013

Sivakoinnista


En ole sitten kouluaikojeni  hiihtänyt, paitsi metsäsuksilla umpihangessa. En ole koskaan ollut mitenkään liikunnallinen ja yläasteella pääsin vielä liikunnanopettajani erityistarkkailuun eli suomeksi sanottuna silmätikuksi ja hän muisti lahjattomuudestani aina mainita koko luokan edessä. Ei nostanut liikuntamotivaatiotani se. Olen kuullut monelta muultakin, että kouluaikojen liikuntatuntien aiheuttamat traumat ovat vielä aikuisiälläkin niin hyvässä muistissa, että varsinkin ohjatut liikuntaharrastukset ahdistaa. Toivottavasti nykyiset liikunnanopettajat olisivat jo eri maata! Näin aikuisena olen pikkuhiljaa alkanut löytää liikunnan iloakin ja kroppakin liikuntaa vaatii joten päätin ottaa härkää sarvista ja antaa hiihdolle mahdollisuuden.

Hiihtovarusteiden maailma on ummikolle melkoinen. Aikomuksena oli hiihtää perinteistä eli pertsaa ja siihen tarvitsee tietenkin perinteiden tyylin sukset. Mutta millaiset? Pitopohjasukset vai tavalliset voideltavat sukset? Pitopohjasuksia mainostetaan helppoina juuri sen takia ettei niitä tarvitse voidella, mutta kun niitäkin on monenlaisia. On nanogrippiä, optigrippiä, zeroja yms. Kävin kaupassa niitä tutkimassa ja samettista pohjaa kädellä silitellessä tuli mieleen että noinkohan nuo luistavat mihinkään? Netistä luin suksista lisää ja siellä suksien luistoa pakkaskelillä moitittiin mutta toisaalta sanottiin että eipä aloittelijaakaan niin kovasti alamäissä pelota kun vauhti ei pääse liikaa kiihtymään. Pari työkaveriani hiihtää aktiivisesti ja he auttoivat minua näissä pohdinnoissa. Kun he lupasivat minulle sukset voidella niin päätin hankkia perinteiset voideltavat sukset.
 
Ja sitten kauppaan. Suksien ostossa kannattaa kääntyä myyjän puoleen sillä muuten ei ummikko suksihyllyllä pärjää. Perinteisen suksia ostettaessa otetaan huomioon hiihtäjän pituus ja paino. Aloittelijalle on aina parempi ottaa hieman löysemmät sukset, jos tekniikassa on puutteita. Voidehyllyllä se tenkkapoo vasta tulikin. Tiesin sen, että hiihtokelini tulevat olemaan -2c - -15c pakkasella joten luulin pärjääväni melko vähäisillä voiteilla. Myyjä kuitenkin huomasi että minulle saa hyvillä perusteilla myytyä vaikka mitä ja taisin mennä siinä suhteessa vähän lankaan, sillä kun työkaverini luokse uusien suksieni kanssa menin voiteluoppiin, hän vähän hymähteli voidearsenaalilleni, kun kuulemma vähemmälläkin aloittelija pärjää. Kaupassa oli myyjä näyttänyt suksieni pitoalueen eli mihin kohti pitovoide levitetään ja loppuosalle laitetaan sitten luistoa. Molemmat kohdat ensin pohjustettiin ja sitten vasta voideltiin. Työkaverillani oli voiteluun tarkoitetut pelit ja vehkeet ja homma näytti loppujen lopuksi aika simppeliltä. Hyvin pohjustetut ja voidellut sukset kestävät kuulemma semmoiset 100-200 hiihtokilometriä ennenkuin niitä uudestaan tarvitsee voidella. Aika siis näyttää että hiihdänkö samoilla voiteilla vielä ensikin talvena vai pitääkö homma toistaa jo näillä lumilla!
Sittenpä ei enää mikään pidellyt minua poissa ladulta. Täytyy myöntää, että kynnys valaistulle ladulle lähtemisestä oli korkea ja valitsinkin ajankohdan, jolloin siellä olisi mahdollisimman vähän porukkaa. Se oli siis lauantaina klo 19.30, jolloin muu Suomi olisi katsomassa Putousta telkkarista. Taisin olla oikeassa sillä vain muutamia hiihtäjiä siellä tuli vastaan. Suksien luisto oli mahtava ja pelkällä tasatyönnölläkin tuntui tasamaalla pärjäävän. Lähin latuni on melko helpossa maastossa eli siellä ei ole isoja mäkiä. Niissä pienissä ylämäissä, mitä tuli vastaan, meinasi suksi alussa vähän lipsahdella, mutta ymmärsin heti itsekin, että vika oli tekniikassani tai siis sen puutteessa, eikä suksissa. Kun oikein tietoisesti ajatteli potkua niin suksetkin pitivät. Muuten hiihtoni taisi olla enemmän raahustusta (linkki youtubeen) kuin oikeaoppista vuorohiihtoa mutta eteenpäin mentiin. Liikaa vaatetta olin pukenut kuitenkin ja käsiinkin sattui ja selkälihaksiin ja rillitkin meni huuruun joten ekalle hiihtolenkille tuli pituutta mahtavat 6km. Mutta alku sekin.
 Hiihtoharrastukseni pahin vastustaja, valaistu latu.
 
Nyt joitakin hiihtokertoja myöhemmin voin todeta, ettei valaistu latu taida olla minulle se oikea paikka hiihdon ilon löytämiseen. Siellä sivakoidessa täytyy koko ajan hokea itselleen ”Kiinteytyy kiinteytyy!”, muuta motivaatiota en ole vielä löytänyt. Mutta aavistus on, että kun kevätaurinko alkaa paistaa ja pääsee jäälle hiihtämään, niin se saattaa jo tuntua mukavaltakin. Sitä odotellessa siis!
Jotain nykyajan kotkotuksia nämä tämmöiset "Camel toe" -hiihtohanskat.

 Niin ja onneksi valmiilla laduilla on aina vaihtoehtokin, umpihanki!

9 kommenttia:

Minna kirjoitti...

Hiihtäminen onkin siitä jännä, että periaatteessa sen osaa, mutta ei sit kuitenkaan. Minulla ainakin on tilanne sellainen. Lapsena on kyllä tullut hiihdeltyä, mutta tekniikka ja osaaminen on nykyään sen verran heikkoa, etten osaa sitä edes liikuntata ajatella. Ehkä pitäisi, meiltä kun olis helppo kipasta jäälle hiihtelemään.

outi kirjoitti...

Minä luin mielenkiinnolla, sillä olen myös harkinnut suksien ostoa ja vielpä niitä pitosuksia. En ole minäkään hiihtänyt sitten kouluvuisen ja kynnys on aika tavalla korkealla, mutta ehkäpä täälläkin. Vielä joskus.

frost kirjoitti...

Minullakin hyvin samanoloiset tunnelmat. Olen kuitenkin muutamina talvina hiihtänyt - lähes kylmiltään partiokisoissa reilut 20 km vuorokaudessa ja sairastanut lihaksiani viikon siihen perään. Mutta olen myös käynyt sitten keväämmällä meren jäällä tai sitten umpihangessa saaressa ja sen parempaa ei olekaan! Ihana kevätaurinko ja tasainen alusta. Otan aina myös kameran mukaan, niin ei tarvitse väkijoukossakaan hiihtää henkihieveriin, kun pysähtyy välillä kuvaamaan :) Sukset on vanhat, en edes tiedä mitkä, kertaalleen ehkä viisi vuotta sitten voidellut. Tälle talvelle vielä odottelen kevätauringon säteitä.

Tuija kirjoitti...

Hienoa, onnea hiihtouralle (-urille)!

Minä tykkään hiihtämisestä kovasti, kun sinne itseni saan pitkän itseruoskinnan kautta potkittua, mutta se kynnys ei tule koulusta, vaan kotoa. Isä hiihti aikoinaan kilpaa ja siitä oli meillä leikki kaukana. Hänen harjoitusohjelmansa jyräsi talvisin kaiken yli, ja jos kävin muutaman kerran talvessa hiihtämässä, heti alettiin suunnitella harjoitusohjelmaa niihin ja niihin kisoihin, ja sitähän en halunnut. Halusin vain hiihdellä omaksi ilokseni. Se etu hiihtävästä isästä kyllä oli, että minulla oli aina koulussa loistavasti voidellut sukset, toisin kuin monella muulla raukalla. Voitelu tosin esitettiin meillä sellaisena salatieteenä, että siitä ei saanut selkoa. Purkkeja ja tuubeja riitti, ja isälläni oli tätä salatietoa, että minkä merkin voide sopii minkäkinlaiselle lumelle paremmin kuin jonkin toisen merkkinen, vaikka pakkasasteet olisivat samat. Jne. jne. Huoh. Nyt alan olla kuitenkin jo niin iso tyttö, että kykenen hiihtämään omia hiihtojani ilman ikäviä lapsuusmuistoja, ja se on todella mukavaa. Sitä en kyllä yhäkään voi sietää, että sukset eivät pelaa.

Pitopohjasuksista sen verran, että ostin sellaiset tyttärelle viime vuonna, ja myyjä suositteli laittamaan niihin pakkasella jäänestoainetta, ja se näyttää toimivan. Sen avulla sukset siis luistavat myös pakkasella, ja ainakin tytär on ollut tyytyväinen.

Tuija kirjoitti...

Niin ja hei, nuohan ovat ratsastushanskat! Myytiinkö niitä tosiaan hiihtohanskoina myös? Erikoista, en tiennytkään.

anpali kirjoitti...

Tämä kirjoitus olisi voinut melkein olla minun kirjoittamani :-)

Iloa hiihtämiseen -minäkin koitan kannustaa itseäni kunnonkohotusta lupailemalla.

Nasti kirjoitti...

Hih, mukavaa kuulla ettei hiihtäminen ole kaikille muillekaan aivan ongelmatonta :)

Tuija, kyllä nuo on aivan hiihtohanskat, noissa on pikkurilli ja nimetön keskenään, ratsastushanskoissahan yksin on pelkkä pikkurilli.

Katri kirjoitti...

Mielenkiintoinen kirjoitus, ihan samoin olisin itse voinut kirjoittaa. Koululiikuntatunneista on vain ikäviä muistoja, minulla kun on kaksi vasenta jalkaa, eikä minkäänlaista pelisilmää. Hassua, että ennen kouluikää tykkäsin kovasti hiihtää mummon kanssa, mutta koulussa kyllä kitkettiin tehokkaasti kaikki liikunnan ilo.

Nyt aikuisena löysin minäkin hiihtämisen ilon uudestaan. ostin pari talvea sitten pitopohjasukset, mutta ne eivät sopineet minulle ollenkaan, joten vaihdoin ne tänä talvena ihan tavallisiin, voideltaviin malleihin. Ja nyt toimii.

Suvi kirjoitti...

Hiphei, minäkin olen löytänyt hiihdon uudelleen! Muutama talvi sitten päätin ostaa itselleni uudet sukset, ihan omien mittojen ja mieltymysten mukaan. Pari talvea nimittäin sinnittelin kutosluokka-aikaisilla suksilla ja monoilla, joihin oli ostettu "kasvunvaraa". Monon koko oli 42 ja sukset alipainoisen hiihtäjän alla toivottoman jäykät. Pitoa ei siis saanut vaikka kuinka paljon oli purkista tököttiä lisätty. Joten varusteilla on merkitystä.

Koulussa siis huonot vehkeet yhdistettynä samanlaiseen kokemukseen opettajan silmätikkuna olosta ja pakollisista hiihtokisoista (aina viimeinen). Niin ei ole ihme, että hiihtomotivaatio menee. Samanlaisia tunteita käy läpi esikoisemme tällä hetkellä. Ei ole varusteissa vikaa sen olen pitänyt huolen, ja taidotkin olisi kohdallaan, mutta se opetustyyli ja kilpailuhenki.....tutut on tunteet.

Mulla latukammo helpotti aika nopeasti, kun annoin itselleni luvan vaikka seistä ladun varressa! Eikä se ollut vaikeaa, kun latu kulkee paikoin ihanassa metsässä, jossa riippuvat lehtipuut muodostavat ihania holveja. Pääsee siis melkein umpisen tunnelmaan. En enää edes välitä samaan aikaan harjoittelevista hiihtoseuran tyypeistä. Niiden menetyshän se on jos vain sekunteja tuijottaa. Silti umpiseenkin käy edelleen tasaisesti tahti...