Laukku ja kuinka se tehdään

Tein jo neljännen messenger bag -tyylisen olkalaukun ja ajattelin kirjoittaa siihen jonkinlaisen reseptin, jonka avulla pystyy samanlaisen tekemään. Tämä on ensimmäinen kerta kun yritän kirjoittaa johonkin ohjetta joten en varmaan osaa kaikkea kertoakaan. Lisätietoja saa kysyä, jos tulee tenkkapoo.

Laukkua varten tarvitset 40cm (lev 140cm) mieleistäsi kangasta ulkopuolelle ja hieman vähemmän vuorta varten. Kankaan olisi hyvä olla vähän paksumpaa eli ihan lakanakankaan vahvuisesta tätä ei ehkä kannata ruveta tekemään. Tämä laukku on tehty Vallilan Kelohonka-kankaasta, joka on sopivan paksuista. Tarvitset myös kiinni silitettävää tukikangasta. Käytin ensimmäisessä kassissa kaavana A4-paperia, joten valmiin laukun koko on sellainen että tuo arkki sinne mahtuu.

Leikkaa laukkukankaasta seuraavanlaiset palaset (mitat sisältävät 0,7cm:n saumanvarat) :
- 23cm * 108cm laukkua varten
- 9,5cm*31,5cm (näitä sivukappaleita 2 kpl)
- 10cm*120cm (hihna, tämä pituus on sopiva itselleni, lyhyemmille ihmisille tuota voi sovittamisen jälkeen lyhentää)
(- sisätaskuja varten palaset, jos haluat ne ulkopuolen kankaasta)

Nämä samat kappaleet pitää leikata myös vuorikankaasta, paitsi ei hihnaa. Leikkaa samat kappaleet myös tukikankaasta. Itse tein vuoren läppäosan varsinaisesta laukkukankaasta, mutta se on makuasia. Alla olevassa kuvassa on laukun ulkopuolen osat leikattuna.

 Aloita silittämällä tukikankaat kiinni. Seuraavaksi valmista taskut ja ompele ne kiinni vuorikankaaseen. Kuvan vasemmassa reunassa näkyy se, kuinka olen korvannut osan vuoresta laukkukankaalla, tuo osa tulee siis läpän vuoreksi.

 

  Tästä eteenpäin sekä laukku että sen vuori valmistetaan samalla tavalla eli ensin kiinnitetään sivukappaleet. Laukusta tulee sivukappaleiden ansiosta noin 8cm syvä tai paksu, kuinka se nyt ajatellaankaan. Neulaa sivukappaleet oikeat puolet vastakkain laukkuosan kanssa ja ompele kiinni. Kulmia pitää lopuksi hieman leikata auki, ettei ne vedä. Sitten valmistetaan hihna, jonka minä teen niin, että silitän pitkien sivujen noin 0,5cm saumanvarat sisäänpäin ja taitan sitten hihnan pitkittäin kahtia ja tikkaan päältäpäin molemmat pitkät sivut. Onnistunee myös ompelemalla pitkät sivut yhteen oikeat puolet vastakkain ja kääntämällä putkilo lopuksi oikeinpäin.

 Tässä vaiheessa sinulla pitäisi olla kaksi identtistä kappaletta, toinen vuorta ja toinen ulkopuolta varten sekä olkahihna. Aseta kappaleet sisäkkäin oikeat puolet vastakkain.

 Itse ompelin tässä vaiheessa pelkästään läpät yhteen aloittaen reilun sentin laukkuosan puolelta. Sivukappaleita tulee jättää tässä vaiheessa riittävästi ompelematta että saat asetettua hihnan väliin hieman myöhemmin. Alla olevassa kuvassa nuppineula merkkaa paikkaa josta aloitin ompelun. Laukun hankalin paikka on juuri tuo nuppineulan alapuolella oleva mutka, jota pitää leikata ompelun jälkeen riittävästi auki, tai se ahdistaa pahasti kääntämisen jälkeen. Myös läpän kulmista pitää saumanvaroja ohentaa ennen kääntämistä. Sitten voitkin kääntää kappaleet oikein päin, silittää saumoja paremmin auki ja sovittaa hihnalle oikean pituuden. Kun tämä on tehty, aseta hihnan päät sivukappaleiden väliin, taita laukun yläreunan saumanvarat sisäänpäin ja neulaa ne kiinni. Ompele laukun yläreuna kiinni, samalla kiinnittyvät hihnat ja samalla voit tikata myös läpän ulkoreunoja pitkin.

 Ta-daa! Uusi rento kesäkassi on valmis!

Palkkiraitaa

Minulla oli muutama mukavan värinen vyyhti Louhittaren Luolan Väinämöistä ja päätin toteuttaa raidallisen neuleen kerrankin hieman eri tavalla. Niitä kapearaitaisia olen tehnyt useitakin, mutta ajatus kaikista pääteltävistä langanpäistä sai minut päätymään muutamaan leveään raitaan. Less is more, todellakin.

Pähkäilin aikani, että miten raidat sijoitan ja että minkä langan valitsen vallitsevaksi väriksi, jolla tekisin siis ylä- ja alaosan sekä nappilistat. Harmaa nyt passaa aina joten pyörittelin raitavärejä eri järjestyksiin. Lopulta värit napsahtivat kohdilleen ja neulominen saattoi alkaa. Tein neuleen ylhäältä alaspäin ja ajatuksena oli tehdä siitä niin pitkä, että saan harmaaseen alaosaan vielä pienet taskutkin. Langanmenekit yms löytyy ravelrystä.

Raitavärejä meni kutakin noin 20g, joten vyyhdeistä tulee vielä jotain muutakin ihanaa. Nuo värit ovat muuten nimeltään (ylhäältä alaspäin) tiili, valaanlaulu, oliivi sekä munakoiso. Nii-in, eka kerta kun minun villatakissa on violettia :)! Munakoiso vaan näytti niin herkulliselta noiden muiden kanssa. Ja ehkä tässä vanhemmiten on vähän vähemmän ehdoton, niin lempiväreissä kuin muissakin asioissa.

Sukka

Kiinnittäkää turvavyöt ja sammuttakaa savukkeet! Seuraa nääsnääs sellainen  juttu mitä ei Tytin postauksissa ole aiemmin nähty. Nimittäin SUKKA. Että ihminen voikin olla yhdestä sukasta innoissaan! Niin innoissaan, että toinenkin on jo lähes valmis.
 

Olen tehnyt sukat viimeksi yläasteella tai ehkä jopa ala-asteella - ei tarkkaa muistikuvaa. Joka tapauksessa 80-luvulla. Siitä eteenpäin rakas äippä (terveisiä!) ja Nasti (sinne kans) on pitänyt meidät siipan kanssa sukissa, joten varsinaista tarvetta sukkien neulomiseen ei ole ollut. Nyt keväällä kuitenkin jossain naksahti ja päätin tarttua toimeen. Sukkien varret tein Noro Kirarasta, joka on villan, puuvillan, silkin ja angoran sekoitus. Terät ovat Seitsemää veljestä, paitsi vihreä kärki en-tiedä-mistä.

Kokemushan oli vallan myönteinen. Ei ehkä jää tähän. Kantapää ei kuitenkaan tullut yläasteen aikaisilla opeilla, se piti tarkistaa ohjeesta.

Juuri kun kevättyöt pihalla ovat kiireisimmillään ja verstaallakin olisi eräs verhoiluprojekti vaiheessa, kirjamarkkinoille pukkasi kaksi mielenkiintoista käännösuutuutta. Haruki Murakami on suosikki jo pidemmältä ajalta (esim. Suuri lammasseikkailu), Jennifer Egan on tuttu ainoastaan aiemmasta käännetystä kirjastaan Aika suuri hämäys. Eilen illalla arpa osui Murakamin lähes 800-sivuiseen järkäleeseen ja ainakin alku oli lupaava. Yritän kuitenkin ehtiä kasvimaalle sekä verstaallekin, jotta Nasti saa tuolinsa takaisin verhoiltuna viimeistään heinäkuussa.

Karvan mitalla

Onhan se ihanaa, kun on karvaisia perheenjäseniä! Ne pitävät sinulle seuraa, rakastavat ehdoitta  ja huolehtivat säännöllisestä päivärytmistä ja liikunnasta. Itse en edes muista aikaa, ettei jonkinlaista lemmikkiä olisi talossa ollut (muinoin mieheni ja minun ensimmäinen yhteinen eläin oli muuten kesyrotta, rauha hänen sielulleen). Mutta kuten jokainen lemmikinomistaja tietää,  palvovan katseen kyytipoikana tulee myös jotain muuta.

Meidän Ilona on rodultaan englanninspringerspanieli ja se on rotu, jonka turkissa on jonkin verran hoitamista. Se ei ole lähimainkaan työläin rotu sillä saralla, mutta kyllä prinsessamme kauneudenhoitoon saa aikaa menemään jos niin haluaa. Näyttelykoirat ovat asia erikseen, mutta me ollaan tehty vain se välttämättömin ja pyritty pitämään turkki takuttomana ja puhtaana. Pitkäkorvaisilla roduilla ovat korva-ongelmat kai yleisiä, mutta säännöllinen puhdistus sekä kuivaaminen esim. uinnin jälkeen ovat meillä ainakin riittäneet eikä tulehduksia ole ollut. Tällä rodulla pidetään korvien yläosan karvat lyhyenä, niin sisä- kuin ulkopuolelta. Yläpuolella olevassa kuvassa näkyy neidin muodonmuutos erään trimmauksen jälkeen. Kun Ilona meille saapui, näytti entinen omistaja kerran, kuinka korvien ajelu karvanleikkuukoneella tapahtuu. Sen jälkeen olemme opetelleet trimmausta itse, ja onneksi karvat kasvaa aina takaisin! Karvat ajellaan myös kaulalta ja päälaki siistitään ohennussaksilla sekä varvaskarvat leikataan. Operaatio kestää kerrallaan noin tunnin ja pitää toistaa muutaman kuukauden välein. Tämä on siis meidän tapa, oikeaoppisuudesta en tiedä. Jotkut ajelee kuulemma kesäksi näiltäkin kaikki karvat lyhyeksi. Siihen en uskaltaisi ihan heti ryhtyä.

 

 Karvaa riittää kyllä muutenkin. Entinen koiramme karvoitti vähemmän tai sitten sen ruskeat karvat eivät niin erottuneet, mutta Ilonan jäljiltä on joka paikka valkoista karvaa täynnä. Meillä saavat eläimet tulla sohvalle ja siihen kun istut sitten mustat housut jalassa niin arvaahan sen, miltä persaus sen jälkeen näyttää. Teippiharja on kyllä ihan paras keksintö! Nyt keväällä karvaa taitaa irrota vielä tavallistakin enemmän, sillä nurkissa pyörii kissankokoisia villakoiria, katso vaikka kuvasta, jos et usko. 

Yksi lisämauste pitkäkorvaisen koiran elämässä on se, että syöminen on sottaista puuhaa. Korvat roikkuvat ruuassa ja ovat jatkuvasti tahmaiset. Jotkut käyttävät syödessä erityistä huppua tai koirien tuubihuivia (tai miksi sitä nyt sanoisi), joka pitää korvat pois ruuasta. Me löysimme eläinkaupasta mainiosti muotoillun kumisen ruokakupin, jonne eivät korvat syödessä sujahda, vaan pysyvät kupin reunojen ulkopuolella. Kuminen kuppi pysyy myös syödessä paikallaan eikä liu'u pitkin keittiön lattiaa kun joka kulma pitää aterian jälkeen vielä tarkkaan nuolla puhtaaksi.

 

Kaikesta huolimatta, ei noita otuksia ilmankaan osaisi enää olla!