Karvan mitalla

Onhan se ihanaa, kun on karvaisia perheenjäseniä! Ne pitävät sinulle seuraa, rakastavat ehdoitta  ja huolehtivat säännöllisestä päivärytmistä ja liikunnasta. Itse en edes muista aikaa, ettei jonkinlaista lemmikkiä olisi talossa ollut (muinoin mieheni ja minun ensimmäinen yhteinen eläin oli muuten kesyrotta, rauha hänen sielulleen). Mutta kuten jokainen lemmikinomistaja tietää,  palvovan katseen kyytipoikana tulee myös jotain muuta.

Meidän Ilona on rodultaan englanninspringerspanieli ja se on rotu, jonka turkissa on jonkin verran hoitamista. Se ei ole lähimainkaan työläin rotu sillä saralla, mutta kyllä prinsessamme kauneudenhoitoon saa aikaa menemään jos niin haluaa. Näyttelykoirat ovat asia erikseen, mutta me ollaan tehty vain se välttämättömin ja pyritty pitämään turkki takuttomana ja puhtaana. Pitkäkorvaisilla roduilla ovat korva-ongelmat kai yleisiä, mutta säännöllinen puhdistus sekä kuivaaminen esim. uinnin jälkeen ovat meillä ainakin riittäneet eikä tulehduksia ole ollut. Tällä rodulla pidetään korvien yläosan karvat lyhyenä, niin sisä- kuin ulkopuolelta. Yläpuolella olevassa kuvassa näkyy neidin muodonmuutos erään trimmauksen jälkeen. Kun Ilona meille saapui, näytti entinen omistaja kerran, kuinka korvien ajelu karvanleikkuukoneella tapahtuu. Sen jälkeen olemme opetelleet trimmausta itse, ja onneksi karvat kasvaa aina takaisin! Karvat ajellaan myös kaulalta ja päälaki siistitään ohennussaksilla sekä varvaskarvat leikataan. Operaatio kestää kerrallaan noin tunnin ja pitää toistaa muutaman kuukauden välein. Tämä on siis meidän tapa, oikeaoppisuudesta en tiedä. Jotkut ajelee kuulemma kesäksi näiltäkin kaikki karvat lyhyeksi. Siihen en uskaltaisi ihan heti ryhtyä.

 

 Karvaa riittää kyllä muutenkin. Entinen koiramme karvoitti vähemmän tai sitten sen ruskeat karvat eivät niin erottuneet, mutta Ilonan jäljiltä on joka paikka valkoista karvaa täynnä. Meillä saavat eläimet tulla sohvalle ja siihen kun istut sitten mustat housut jalassa niin arvaahan sen, miltä persaus sen jälkeen näyttää. Teippiharja on kyllä ihan paras keksintö! Nyt keväällä karvaa taitaa irrota vielä tavallistakin enemmän, sillä nurkissa pyörii kissankokoisia villakoiria, katso vaikka kuvasta, jos et usko. 

Yksi lisämauste pitkäkorvaisen koiran elämässä on se, että syöminen on sottaista puuhaa. Korvat roikkuvat ruuassa ja ovat jatkuvasti tahmaiset. Jotkut käyttävät syödessä erityistä huppua tai koirien tuubihuivia (tai miksi sitä nyt sanoisi), joka pitää korvat pois ruuasta. Me löysimme eläinkaupasta mainiosti muotoillun kumisen ruokakupin, jonne eivät korvat syödessä sujahda, vaan pysyvät kupin reunojen ulkopuolella. Kuminen kuppi pysyy myös syödessä paikallaan eikä liu'u pitkin keittiön lattiaa kun joka kulma pitää aterian jälkeen vielä tarkkaan nuolla puhtaaksi.

 

Kaikesta huolimatta, ei noita otuksia ilmankaan osaisi enää olla!