30.6.2013

Lukemattomista kirjoista


Kesälomaan kuuluu olennaisesti iso pino kirjoja ja niihin uppoutuminen joko ulkona tai sisällä. Ihaninta lukeminen on tietysti sadepäivänä, yläkerrassa, kun sade ropisee kattoon eikä ole kiire minnekään.

Tavallisesti hankin lomalukemistoni kirjastosta tai kirjakaupan alelaarista. Tälle lomalle (juuri alkaneelle!) tein uuden strategian. Päätin, että lomakirjallisuuden tuli löytyä omasta kirjahyllystä. Syystä että sinne on kertynyt kirjoja (juurikin sieltä alelaarista), joita en ole kuitenkaan lukenut. Siipan kanssa päätimme viedä asian vielä extrememmälle tasolle: valitsemme kumpikin omista suosikeistamme toiselle kolme kirjaa luettavaksi. Siis sellaista, joita toinen ei ole lukenut ja joista arvelemme hänen tykkäävän.



Itse itselleni valitsin hyllystä seuraavat teokset:
  • Johan Harstad: Buzz Aldrin - taviksena olemisen taito. Tämän aloitin jo kerran, mutta jotain tapahtui ja kirja palautui hyllyyn. Alku oli kuitenkin vetävä ja haluan ehdottomasti lukea sen kokonaan. Kirjan luvataan olevan herkkä, hurtti ja hilpeä tarina erilaisuudesta, pohjoismaisesta pop-musiikista, kuolemasta, rakkaudesta ja puutarhanhoidosta. Tulee mieleen Nick Hornbyn High Fidelity, joka on yksi ehdottomia suosikkejani.
  • Amor Towles: Seuraelämän säännöt. Tästä minulla ei ole odotuksia. Voitin kirjan arvonnassa, joten se on tupsahtanut hyllyyni ikäänkuin yllätyksenä. Kirja kertoo 1930-luvun lopun New Yorkista.
  • Paul Theroux: Saarista vihrein. Vähän jännittää. En ole novellien ystävä, mutta rohkea rokan syö. Takakansi lupaa paljon.
  • Kjell Westö: Missä kuljimme kerran. Tämä nyt vain sattui käteen ja päätin kokeilla. Ja myönnän että Finlandia-palkittuja kirjoja en liiemmin ole lukenut. Tuleepahan nyt tämäkin puute sivistyksessä korjattua.

Siippa valitsi minulle seuraavat:
  • Tom Wolfe: Turhuuksien rovio. Klassikko omassa genressään mutta olen onnistuneesti ohittanut tämän aiemmin.
  • Venedikt Erofejef: Moskova-Petuški. Tämäkin jännittää, enemmän kuin Paul Theroux. Venäläiset kertojat ovat minulle tyystin vieraita. On ehkä aika murtaa ennakkoluulot. Luvassa on takakannen perusteella mustaa huumoria.
  • Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua. Tästä aloitin luku-urakkani. Kirja kertoo mukaansatempaavasti ja hauskasti espanjalaisesta 35-vuotiaasta ylipainoisesta, laiskasta ja vanhempiensa rahoilla elelevästä Pablo Mirallesista, joka veljensä katoamisen myötä joutuu kaikenlaisiin seikkailuihin



Minä olen valinnut siipalle vasta kaksi kirjaa. Valintaprosessia on vaikeuttanut se, että siippa on jo lukenut monet minun lempparini. Kolmas valinta on mietintämyssyssä, luultavasti päädyn yhteen Siri Hustvedtiin. Kaksi valittua ovat
  • Jennifer Egan: Sydäntorni ja
  • Matti Yrjänä Joensuu: Rakkauden nälkä.

Näihin kuviin ja tunnelmiin - ihanaa heinäkuuta. Ja kiitos ystävälle ihanasta pionikimpusta!



25.6.2013

Senkin sika!

Koiramme kantaa esineitä mielellään. Olohuoneessamme on aina eteisestä kannettuja kenkiä useampia ja kenkien määrä on suoraan verrannollinen siihen, että monestiko ulkoa on tultu sisälle, sillä Ilona nappaa aina kengän suuhunsa kun joku tulee. Kanniskeluun sopivat myös omat lelut, sukat, ylipäätänsä kaikki, mitä lattialta vain löytyy. Meistä ihmisistä on kaiketi hauskaa katsella, kun koira kantaa jotain huvittavaa, kuten kumikanaa tai -possua, joten vinkuva kumipossu meillekin kerran ilmaantui. Mutta siinä meni kanniskelun raja. Ilona ei ottanut sitä suuhunsa, ei millään. Luulen, että se johtui possun melko voimakkaasta hajusta ja kenties se tuntuikin iljettävältä suussa, mutta Ilona kantoi sitä vain, jos possun ympärille laittoi sukan taikka jonkun muun kantokahvaksi sopivan jutun. Noh, mitä tekee näppärä käsityöihminen? Sialle villapaidan tietenkin!
 Porsaan rustiikkinen jumpperi syntyi virkkaamalla suoraan ruhon ympärille kiinteitä silmukoita. Virkkausta häiritsi ainoastaan se, että kun otusta vahingossa puristi liikaa, ilmoille kajahti valittava siankiljahdus. Vaivannäkö palkittiin välittömästi, sillä nyt Ilona noutaa kumipossuaan ilman mitään ongelmaa! Ja sisäinen neulojanikin oli tyytyväinen, sillä kerrankin tein jotain todelliseen tarpeeseen.


15.6.2013

Aikamatkalla

Ei kai se ole talo eikä mikään jos ei ole aittapolulla astelevaa ehtoisaa emäntää... No ei ole aittaa eikä polkuakaan mutta 40-luvun Suomi-filmiin kelpaava mekko kylläkin. Pidän jollain kummalla tavalla 40- ja 50-lukujen tyylistä vaikka melko vähän sitä omassa pukeutumisessani hyödynnän, ainakaan lavatanssien ulkopuolella. Halusin ommella itselleni mekon ja kävin käsityölehteni jälleen kerran läpi, kun etsin sopivaa mallia. Lupaavalta vaikuttava mekko löytyikin ja ostin sitä varten oliivinvihertävää pienikuviollista puuvillakangasta. Alkuperäisessä mallissa (SK 2/2008, malli 7) oli kietaisumalliseen yläosaan yhdistetty laskostettu kellomainen alaosa, mutta piirsin alaosan erään kaupasta ostamani mekon mukaan. Hihatkin jätin lopulta pois vaikka niitä mekkoon jo mallailinkin.
 En tiedä. Mekosta tuli kyllä minun ompelemakseni varsin sopiva ja tekemäni modauksetkin onnistuivat hyvin. Mutta kun päähäni oli päässyt mielikuva navettamekosta niin ei se sieltä poistu. Ajatus johtunee tuosta väristä ja kenties mallistakin, mutta voi olla ettei mekko toista kertaa ulkoilemaan pääse.
Tällä kertaa en lannistunutkaan ensimmäisellä yrittämällä vaan laitoin uutta tulille. Löysin toisen kaavan (SK 4/2012, malli 1) ja vaikka makko on lehdessä nimetty kukkamekoksi, kukkia en siihen halunnut. Sopivasti kirpparilla sattui eteen Finlaysonin Elefantti-kuosinen yksinäinen pussilakana ja keltaisena se oli niin pirteä että ajattelin kokeilla. Mallissa on yksinkertainen yläosa, jossa on venepääntie. Alaosa laskostuu kauniisti vyötärölle. Kuvissa minulla on vyötäröllä keltainen vyö, joka kyllä mekoon sopii. Minun piti ompeluvaiheessa lisätä sivusaumoihin taskut mutta en sitten muistanutkaan.
Tästäkin mekosta ensifiilikset oli vähän että teimpä sitten lastentarhan opelle sopivan mekon. Nyt näitä kuvia katsellessa mieli vähän muuttui, kauempaa norsuja tuskin tajuaa norsuiksi vaan yleisvaikutelma on raikas, ihan kuten halusinkin. Siluetti on 50-luvun henkinen, jota voi vielä tyllialushameella korostaa. Tämän tyylisiä mekkoja on paljonkin kauppojen hyllyillä, mutta niissä on yleensä se vika, että ne ovat pitkälle ihmisille aivan liian lyhyitä. Itse tehden saa helman mitan pidettyä rouvasihmiselle säädyllisenä.

9.6.2013

Lavatanssit

Lavatanssit, tanhut, danssut, humpat... Rakkaalla harrastuksellani on monta nimeä. Kerran eräs ystäväni sanoi olevansa minulle kateellinen, koska minulla on kaksi harrastusta, joista puhun aina innostuneesti: neulominen ja tanssi. Kuulemma kaikilla ei ole yhtäkään. Tottahan tuo ystäväni puhui. Neulomisesta on tässä blogissa puhuttu paljon, joten lienee aika avautua vähän tuosta toisesta harrastuksestani, joka tuottaa minulle aina iloa ja hyvää mieltä.
 
Tanssi tuli elämääni nykyisen työpaikkani myötä reilu 10 vuotta sitten. Olin ainoa nainen vanhempien miesten työyhteisössä, ja kun tuolla porukalla oli joskus jotain reissuja taikka pikkujouluja, suuntana oli aina tanssiravintola. Miehet opettivat minulle perustanssien askeleet ja huomasin, että olenkin aika hyvä oppimaan ihan vain seuraamalla viejän liikkeitä. Aloin tykätä touhusta niin paljon, että hakeuduin lavatanssikursseille. Yksi työkaverini kävi vaimonsa kanssa paljon lähiseudun tanssilavoilla ja heidän mukanaan uskaltauduin menoon mukaan. Onhan se aluksi todella jännittävää seurata tanssilavan toimintaa ja enemmän tanssineiden sujuvalta näyttävää tanssia ja siinä ohessa kauhunsekaisin tuntein odotella, että tuleeko joku hakemaan tanssimaan vai ei. Yleensä joku tuli. Lavatansseissa käyvien keski-ikä on ainakin täällä pohjoisessa osassa Suomea aika korkea, joten olin silloin ja olen yhä edelleen sitä nuorempaa vähemmistöä, joka tansseissa käy. Mutta tansseissa ei ole iällä, koolla tai ammatilla mitään väliä, jos vain yhteiset askeleet sujuvat. Pikkuhiljaa alkoivat samoilla lavoilla pyörivät ihmiset tulla tutuiksi. Tansseissa on yleensä naisenemmistö, joten joutoaikoina naistenrivissä istuessa ja turistessa löytyi useita samanhenkisiä ihmisiä, joista on vuosien kuluessa tullut läheisiä ystäviä. Tanssi onkin tällä hetkellä minun ainoa sosiaalinen harrastukseni ja siksikin niin tärkeä.
Tanssi on myös mainiota liikuntaa. En ole koskaan ollut mitenkään liikunnallinen ja olen aina inhonnut hikoilua ja hengästymistä aiheuttavia lajeja ja jumppatunneilla jalat ja kädet olivat aina solmussa, kun niitä piti jotenkin eri tahtiin yrittää liikutella. En usko, että vielä nytkään nauttisin yksin tehtävistä latinobiceistä, zumbista tms. tanssillista jumpista, koska yhdessä tekeminen on se lavatanssien juttu. Joku voi puhua kemiastakin. Silloin tällöin tansseissa sattuu kohdalle viejä, jonka kanssa tanssi on kuin yhteinen ajatus. Pääsee flow-tilaan. Noita hetkiä on harvassa, mutta niiden voimalla jaksaa tanssia niitä vähemmän merkittäviä tansseja. Ja niitäkin riittää. Tanssilavoilla on oma etikettinsä ja sen mukaan lähdetään aina tanssimaan, jos joku tulee pokkaamaan. Hakijan vahva humalatila taikka aiempi törkeä käytös antavat luvan antaa miekkoselle rukkaset. Tansseissa käy porukkaa monenlaisilla motiiveilla, jotkut ovat varmaankin etsimässä kumppania, mutta osa on todellakin "vain tanssimassa". Toisinaan miehiä on tansseissa niin paljon naisia vähemmän, että olen olosuhteiden pakosta opetellut muutaman kaverini kanssa viemään itse. Kyllähän naisparissa tanssiminen on joidenkin mielestä kummallista, mutta jos on lippunsa lavalle maksanut, niin kai siellä sitten saa tanssia miten haluaa. Näkeepä lavalla joskus miehiäkin keskenään tanssimassa ns. härkäparissa, mutta silloin on kyllä yleensä kyse huumorista taikka vedonlyönnistä.
Ja vielä niistä kukkamekoista... Kyllä, niitä näkee lavoilla. Siellä näkee kyllä myös kaikenlaista muuta pukeutumista. Jotkut naiset käyttävät urheiluun tarkoitettuja teknisiä paitoja, jotkut farkkuja. Kengät ovat yleensä naisillakin matalat tennarit tai tanssitossut. Oikeastaan voisi sanoa, että tansseihin kannattaa pukeutua mukaviin vaatteisiin, joissa on hyvä ja itsevarma olo ja joita ei tarvitse koko ajan nykiä paikoilleen. Toki joku värikäs mekko auttaa erottumaan massasta. Itselläni on muutamia leveähelmaisia mekkoja ja hameita, joita en kyllä muualla osaisi käyttääkään kuin tansseissa. Tanssi on auttanut löytämään oman naisellisuuteni ja kohentanut ryhtiä ja parantanut tasapainoa. Ompa minulle joskus joku sanonut, että kävelenkin kuin tanssija.
Jos alkoi tanssivarvasta uteliaisuus kutittaa, niin käypä katsomassa tanssi.netistä sopivalla etäisyydellä oleva tanssilava ja lähde katsomaan touhua. Pieni varoituksen sananen kuitenkin: siihen voi jäädä koukkuun.

2.6.2013

Pidetäänkö teillä mattoja

Pujoliivin sisustuscornerista päivää!

Meidän ja ystävien kodin väliin sattuu sopivasti Ikea, jossa kyläreissuilla pitää tietenkin piipahtaa. Eilen ennen yo-juhlia kurvattiin taas Ikean kautta. Mielessämme oli eräs matto, joka sieltä myös hankittiinkin.  Ihana vaalea villamatto, jossa on pistaasihtava kuvio. Sopii täydellisesti tummanharmaaksi maalatulle lattialle, kullanvärisen emma-sohvan kaveriksi.

Kun matto leväytettiin lattialle, pohdiskelin ääneen, kuinka kauan mahtaa mennä että joku kissoista oksentaa matolle. Ja kas, ei ehtinyt päivä vaihtua kun ensimmäinen osui :/ Onneksi se oli sillä kertaa helposti putsattavissa. Kolmen kissan talouteen vaalea matto ei ehkä ollut se järkevin ratkaisu, mutta ans kattoo ny. Joka tapauksessa tykkäämme kovasti - vielä.

Emma-sohva on second händiä. Saattaapi olla että uusin verhoilun jossain vaiheessa, mutta juuri nyt näyttää hyvältä tuollaisena, luultavasti alkuperäisessä plyyshissään.





Ikeassa on aina käytävä myös herkkutorilla hankkimassa kahvipapuja, suklaata sekä hauskoja kirjainkeksejä. Aiemmin keksipaketissa on ollut vain kirjaimet I, K, E ja A (ylläri), mutta nyt paketista löytyi lähes kaikki aakkosten kirjaimet. Paitsi P!  Se tehtiin sitten puraisemalla ärrästä pala pois. Keksit eivät tosin ole erityisen herkullisia, mutta menettelevät kahvin kanssa. Parasta niissä ehkä onkin kikkailu ja sanojen keksiminen.
 

Ps. Tämä oli muuten Pujoliivin 400. postaus! Fanfaarit sille!