Sivakoinnista

En ole sitten kouluaikojeni  hiihtänyt, paitsi metsäsuksilla umpihangessa. En ole koskaan ollut mitenkään liikunnallinen ja yläasteella pääsin vielä liikunnanopettajani erityistarkkailuun eli suomeksi sanottuna silmätikuksi ja hän muisti lahjattomuudestani aina mainita koko luokan edessä. Ei nostanut liikuntamotivaatiotani se. Olen kuullut monelta muultakin, että kouluaikojen liikuntatuntien aiheuttamat traumat ovat vielä aikuisiälläkin niin hyvässä muistissa, että varsinkin ohjatut liikuntaharrastukset ahdistaa. Toivottavasti nykyiset liikunnanopettajat olisivat jo eri maata! Näin aikuisena olen pikkuhiljaa alkanut löytää liikunnan iloakin ja kroppakin liikuntaa vaatii joten päätin ottaa härkää sarvista ja antaa hiihdolle mahdollisuuden.

Hiihtovarusteiden maailma on ummikolle melkoinen. Aikomuksena oli hiihtää perinteistä eli pertsaa ja siihen tarvitsee tietenkin perinteiden tyylin sukset. Mutta millaiset? Pitopohjasukset vai tavalliset voideltavat sukset? Pitopohjasuksia mainostetaan helppoina juuri sen takia ettei niitä tarvitse voidella, mutta kun niitäkin on monenlaisia. On nanogrippiä, optigrippiä, zeroja yms. Kävin kaupassa niitä tutkimassa ja samettista pohjaa kädellä silitellessä tuli mieleen että noinkohan nuo luistavat mihinkään? Netistä luin suksista lisää ja siellä suksien luistoa pakkaskelillä moitittiin mutta toisaalta sanottiin että eipä aloittelijaakaan niin kovasti alamäissä pelota kun vauhti ei pääse liikaa kiihtymään. Pari työkaveriani hiihtää aktiivisesti ja he auttoivat minua näissä pohdinnoissa. Kun he lupasivat minulle sukset voidella niin päätin hankkia perinteiset voideltavat sukset.

 

Ja sitten kauppaan. Suksien ostossa kannattaa kääntyä myyjän puoleen sillä muuten ei ummikko suksihyllyllä pärjää. Perinteisen suksia ostettaessa otetaan huomioon hiihtäjän pituus ja paino. Aloittelijalle on aina parempi ottaa hieman löysemmät sukset, jos tekniikassa on puutteita. Voidehyllyllä se tenkkapoo vasta tulikin. Tiesin sen, että hiihtokelini tulevat olemaan -2c - -15c pakkasella joten luulin pärjääväni melko vähäisillä voiteilla. Myyjä kuitenkin huomasi että minulle saa hyvillä perusteilla myytyä vaikka mitä ja taisin mennä siinä suhteessa vähän lankaan, sillä kun työkaverini luokse uusien suksieni kanssa menin voiteluoppiin, hän vähän hymähteli voidearsenaalilleni, kun kuulemma vähemmälläkin aloittelija pärjää. Kaupassa oli myyjä näyttänyt suksieni pitoalueen eli mihin kohti pitovoide levitetään ja loppuosalle laitetaan sitten luistoa. Molemmat kohdat ensin pohjustettiin ja sitten vasta voideltiin. Työkaverillani oli voiteluun tarkoitetut pelit ja vehkeet ja homma näytti loppujen lopuksi aika simppeliltä. Hyvin pohjustetut ja voidellut sukset kestävät kuulemma semmoiset 100-200 hiihtokilometriä ennenkuin niitä uudestaan tarvitsee voidella. Aika siis näyttää että hiihdänkö samoilla voiteilla vielä ensikin talvena vai pitääkö homma toistaa jo näillä lumilla!

Sittenpä ei enää mikään pidellyt minua poissa ladulta. Täytyy myöntää, että kynnys valaistulle ladulle lähtemisestä oli korkea ja valitsinkin ajankohdan, jolloin siellä olisi mahdollisimman vähän porukkaa. Se oli siis lauantaina klo 19.30, jolloin muu Suomi olisi katsomassa Putousta telkkarista. Taisin olla oikeassa sillä vain muutamia hiihtäjiä siellä tuli vastaan. Suksien luisto oli mahtava ja pelkällä tasatyönnölläkin tuntui tasamaalla pärjäävän. Lähin latuni on melko helpossa maastossa eli siellä ei ole isoja mäkiä. Niissä pienissä ylämäissä, mitä tuli vastaan, meinasi suksi alussa vähän lipsahdella, mutta ymmärsin heti itsekin, että vika oli tekniikassani tai siis sen puutteessa, eikä suksissa. Kun oikein tietoisesti ajatteli potkua niin suksetkin pitivät. Muuten hiihtoni taisi olla enemmän raahustusta (linkki youtubeen) kuin oikeaoppista vuorohiihtoa mutta eteenpäin mentiin. Liikaa vaatetta olin pukenut kuitenkin ja käsiinkin sattui ja selkälihaksiin ja rillitkin meni huuruun joten ekalle hiihtolenkille tuli pituutta mahtavat 6km. Mutta alku sekin.

 Hiihtoharrastukseni pahin vastustaja, valaistu latu.

 

Nyt joitakin hiihtokertoja myöhemmin voin todeta, ettei valaistu latu taida olla minulle se oikea paikka hiihdon ilon löytämiseen. Siellä sivakoidessa täytyy koko ajan hokea itselleen ”Kiinteytyy kiinteytyy!”, muuta motivaatiota en ole vielä löytänyt. Mutta aavistus on, että kun kevätaurinko alkaa paistaa ja pääsee jäälle hiihtämään, niin se saattaa jo tuntua mukavaltakin. Sitä odotellessa siis!

Jotain nykyajan kotkotuksia nämä tämmöiset "Camel toe" -hiihtohanskat.

 Niin ja onneksi valmiilla laduilla on aina vaihtoehtokin, umpihanki!