Kesän satoa

Tällä kertaa ei tule kuvia kasvimaalta eikä marjametsästä, vaikka sieltäkin on monenlaista kerätty ja säilötty. Kerroin jo aiemmin, ettei neulominen oikein kesällä napannut, mutta jotain kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin syntyi. Nimittäin sukkia. Ensimmäiset Rakkaussukat valmistuivat oikeastaan jo keväällä, kuvastakin huomaa ettei pihassa edes vielä viherrä kun kuva on otettu. Lankana Novita Nallea.

 Vihreät sukat ovat Novitan Pikkusiskoa, tämän syksyn vihreää uutuusväriä. Lanka tuntui neulottaessa ihan hyvältä, kulutuksen kestosta taikka nyppyyntymisestä ei ole vielä kokemusta. Väri on kyllä ihan kaunis ja mallina näissä on Petäjä.

Oranssin ja harmaan eri sävyissä läikehtivistä raitasukista tuli aika päheet. Harmaa lanka on Zauberball sävyssä Schokocreme ja oranssi on joku liukuvärjätty sukkalanka, jonka vyöte on kadonnut aikoja sitten.

Näistä loppukesän sukkakimara-postauksista on näköjään tullut jo tapa. Kato vaikka täältä ja täältä :)

Loki

Heinäkuiselta Islannin reissultamme mukaan tarttui palava halu tehdä islantilaisneule. Siellähän niitä oli tarjolla joka paikassa mutta tiesin, ettei minulla tule käytettyä paksua, karkeasta villasta neulottua takkia. Halusin tehdä sen itse. Muutaman illan nettisurffailun jälkeen tiesin millaisen siitä halusin. Langaksi valitsin helposti saatavilla olevaa Dropsin Karismaa ja siitä luonnonläheiset ja neutraalit värit. Karisma on kuitenkin 100% villaa mutta ei liian paksua eikä karheaa, joten ajattelin etten kovin suurta rikosta tee vaikken neulettani aidosta islantilaisesta langasta neulokaan.

Ravelrystä löytyy useitakin erilaisia islantilaisneuleiden malleja, mutta valitsin niistä melko perinteisen ja yksinkertaisen mallin. No se mieluisin löytyi tietenkin ainoastaan lasten koossa joten piti vähän soveltaa. Dropsin sivuilta löytyy Karismalle tehtyjä kaarrokeneuleiden ohjeita, joista katsoin silmukkamääriä. Koska tein neuleeni niistä poiketen ylhäältä alaspäin, piti ohjeitakin lukea lopusta alkuun :) Aika monimutkaiselta kuulostaa mutta ei se oikeastaan ollut kun alkuun pääsi. Kaarrokkeen kuviotakin hieman pidensin sieltä täältä.

Neuleen pääväri on vaaleanharmaa ja kuviot on tehty valkoisella ja tummanruskealla. Kuviovärejä meni kumpaakin yksi kerä ja harmaata yhdeksän. Ja tuntuipa kuulkaa hienolta kun pitkästä aikaa taas neulotutti! Koko kesä on mennyt kärvistellessä, neulominen ei ole kiinnostanut yhtään. Muutamat sukat kyllä neuloin ja useita huiveja aloitin, mutta kun ei iskenyt niin ei. Onneksi syksy ja sen mukana neuleinto tulevat varmasti joka vuosi!

Malli: Loki, sovellettuna aikuisten kokoon

Lanka: Drops Karisma

Puikot: 3,5mm

Kaikki ei ole Kiltaa mikä kiiltää

Muistatteko, kun Nasti löysi Kilta-tuolin kirpputorilta vitosella? Tuon postauksen kommenteissa jo vähän muistuteltiin, että kaikki mikä näyttää Kiltalta, ei aina ole Kiltaa... Ja niin kävi tässäkin tapauksessa. Tuolin pohjassa on Iskun tarra ja kun asiaa tutkii tarkemmin, niin selviää että Isku on kulkenut Martelan vanavedessä ja valmistanut hyvin samannäköisiä tuoleja. Nasti tutki jopa työpaikallaan olevat Kiltoina pitämänsä tuolit ja niin vain niissäkin Isku on ollut valmistaja. Heräsi epäilys että onkohan sitä aitoa Kiltaa koskaan tullutkaan vastaan? Aidoissa on mm. jaloissa "tassut" ja käsinojakin on hieman erimallinen kuin tässä wannabeessa. Aitoja voi käydä katselemassa täällä.

Mutta vaikkei se Kilta ollutkaan,  kuvassa (yllä) näkyvä alkuperäinen keltainen kangas oli likainen ja tuoli kaipasi uutta päällistä. Tuoli siirtyi siis Tyttilään verhoiltavaksi. Liekö Iskun verhoilija tupsauttanut tuoliin kissanminttua, sillä myös Tytin kissat olivat tuoliin ihan hulluna, kuten Nastilan Alpo.

Koska tuolissa on paljon kaarevia muotoja, on päällisen valmistaminen suht haastavaa. Kaavoja päälliseen ei  ollut valmiina, joten Tytti teki vanhasta päällisestä kaavat. Ennen vanhan päällisen purkamista merkkasin siihen ompelumerkit. Vanha päälliskangas oli kuitenkin tietyistä kohti venynyt, joten ihan suoraan ei sitä voinut kaavana käyttää, vaan kangasta piti hieman höyrytellä ja palautella ensin alkuperäiseen kokoonsa. Sen jälkeen uuden päällisen kappaleiden leikkaus, ompelu ompelumerkkien avulla ja jännittävin vaihe: sovitus. Onneksi "huppu" oli sopiva ja eikä sitä tarvinnut korjailla. Päällisen kiinnitys ja istuintyynyn päällystäminen olivat sitten seuraavana vuorossa. Aika kiva tuli. Tytillä on omakin Kilta-kopio kellarissa odottamassa, ehkä senkin voisi verhoilla. Tuolissa on todella hyvä istua, joten kyllä se varmasti paikkansa löytäisi, vaikkapa työhuoneen tuolina.

Kun tuoli palasi takaisin Nastilaan, Alpo otti sen jälleen heti omakseen. Joissakin tuoleissa nyt vaan on sitä jotain!

(Kangas: Lauritzonin Atlantis)

Ei ihan

Pitkästä aikaa Tyttilästä jotain valmista. Tämä pörhevä pujoliivi (heh) valmistui jo keväällä, mutta vasta nyt se pääsi vaatehuoneen perukoilta hetkeksi päivänvaloon. Liivin idea oli mielestäni oikein näpsäkkä: edestä lyhyempi, tyylikäs liivi, jonka stailisin klassisesti valkoisen kauluspaidan kanssa. No, tulos ei ihan vastaa ideaa. Pidempi selkäpuoli asettuu kyllä kauniisti, mutta ongelma onkin etupuolella. Sen helma repsottaa. Samoin hiha-aukot ovat liian suuret ja repsottavat, varsinkin toinen. Kuvassa onnistuin olemaan niin, että ongelmakohdat eivät näy kovin pahasti, mutta kyllä ne silti ovat olemassa. Yritin kyllä purkaa hiha-aukkojen resorit korjatakseni ne, mutta ei, mohairneuletta ei niin vain puretakaan. Joten näillä mennään. (Jos jotakuta kiinnostaa, lanka on ihanaa Lana Gatto Felixiä, jota meni hieman yli kolme kerää.)

Onneksi kuvassa on jotain onnistunuttakin! Nimittäin taustalla näkyvä talon seinä, jonka korjaamiseen siippa käytti ison osan lomaansa. Talomme ulkovuoraus on osittain alkuperäinen eli yli 100-vuotias ja siinä ajassa puu ennättää mennä jo aika haperoksi. Erityisen paha tilanne oli talon itäpäädyssä - sukat pyörivät jalassa talvisin kun itätuuli puhalsi. Nyt on itäisen päädyn ulkoverhous rimoineen vaihdettu uusiin ja alle on lisätty asianmukaiset eristeet. Pinta on käsitelty punamullalla.

                                                         Helteistä heinäkuun loppua!

Pieni pala Islantia

Henkeäsalpaavan kaunis, sympaattinen ja huumorintajuinen. Nämä sanat tulisivat ensiksi mieleen, jos minun pitäisi muutamalla sanalla Islantia kuvailla. Kävin siellä miehen kanssa pienellä lomalla, jolla ehti juuri sen verran raapaista pintaa, että nyt tietää tarkemmin, mitä haluaa seuraavalla kerralla siellä tehdä. Sillä uudestaanhan sinne on päästävä!

Olimme saarella päällä kolme kokonaista päivää sekä pari vajaata ja asuimme koko ajan hotellissa Reykjavikin keskustassa. Kaupunki oli värikäs kokoelma erilaisia taloja ja katuja ja meren läheisyys näkyi ja tuntui joka puolella. Turistikausi oli kiihkeimmillään mutta ei niitä (meitä) ollut niin paljon kuin esim Pariisissa kesällä. Tai sitten lääniä on enemmän minne hajaantua. Kaikkialla puhuttiin englantia ja ruoka oli joka kerta maukasta. Matkamuistomyymälöissä oli villapaitoja ja pehmolunneja, viikinkikypäriä ja laavakivistä tehtyjä tuotteita. Itselläni oli ajatuksena löytää kalannahkasta tehty kukkaro ja sellaisen myös löysin ja mikä parasta, ostin sen tekijältä itseltään. Sataman alueella on kivoja pieniä putiikkeja ja yksi niistä on Kirsuberjatreth, käsityöläisten muodostama osuuskunta, jonka kaupassa tekijät ovat vuorotellen myymässä tuotteita. Sinä päivänä kun siellä kävimme, sattui vuorossa olemaan hurmaava nainen, joka oli erikoistunut nimenomaan kalannahkatuotteisiin. Mielestäni Reykjavikin paras paikka löytyy kuitenkin aivan hotellimme vierestä, nimittäin Harpa, Islannin musiikkitalo. Se on valmistunut paikalleen meren äärelle vuonna 2011 ja on vaikuttava niin sisältä kuin ulkoakin. Kävimme yhtenä iltana siellä konsertissakin kuuntelemassa Islantilaisen musiikin helmiä ja nauttimassa kahvilassa kupposen kahvia rauhallisessa ympäristössä.

Näin eläinrakkaana ihmisenä Reykjavikissa pisti silmään kissojen suuri määrä. Jos käveli vähänkin rauhallisempaa katua niin vähintään pari kissaa tuli vastaan (tai siis ne lekottelivat aidan päällä tai pensaiden juuressa). Kaikilla oli pannat kaulassa ja ne olivat erittäin ihmisrakkaita, sillä jos niitä vähänkin puhutti kansainvälisellä kissojen kielellä, ne tulivat luokse kiehnäämään. Koiria ei sen sijaan näkynyt kuin muutamia koko aikana. Kun ajelimme Reykjavikin ulkopuolella, niin siellä sen sijaan riitti tienposkissa vilskettä. Lampaat laidunsivat vapaana mutta suloiset islanninhevoset olivat onneksi aidan takana turvassa liikenteeltä. Yhden liikenteessä loukkaantuneen lampaan näimmekin reissussa eikä se ollut kaunis näky.

Reykjavikin lisäksi kävimme kiertämässä ns. Kultaisen kierroksen, jossa päivässä näkee "ne tarkeimmät" ja sen lisäksi kävimme Blue Lagoonissa testaamassa että kuinka lämmintä se +35 asteinen vesi sitten onkaan. Onhan se. Blue Lagoonin kylpylä sijainteineen keskellä karua laavakenttää on ehkä se eniten mieleenjäävä asia Islannista. Käyntipäivänä oli kylmä tuuli, vettä tihmi ja lämpötila oli tuskin +10 astetta, mutta altaassa oli mukavaa!

Geysireiden alue oli tottakai myös huima paikka, se lienee se Islannin nähtävyys jonka kaikki tietävät. Kultaiseen kierrokseen kuuluu myös käynti Gullfossin putouksella, joka kyllä kastelee vaikkei vettä taivaalta muuten tulisikaan. Netistä löytyy molemmista hyviä videoita ja kuvia , joten en kiusaa teitä enempää omilla otoksillani.

Kultaisen kierroksen kruunasi kuitenkin käynti Alafossin tehtaanmyymälässä Reykjavikin naapurikaupungissa Mossfjallsbaerissa. Minulla ei ollut tarkoitus ostaa matkalta yhtään lankaa mutta lanka oli myymälässä niin rikollisen halpaa että pakkohan se oli muutama kerä kotiuttaa.

Villapaitojen lisäksi turisteille myytiin yksivärisiä suorakaiteen mallisia isoja pitsihuiveja ja jonkin sellaisen ajattelin näistä herkkupaloista tehdä.

Klassikko

Pitkästä aikaa on kirppislöytö, jota esitellä. Olen pysytellyt poissa kirppiksiltä ja huuto.netistä ihan siitä syystä kun en mitään oikeastaan tarvitse ja olen yrittänyt entisestäkin tavarasta päästä eroon. Nyt tuli käytyä ja tottakai sieltä silloin löytyy mielenkiintoisia esineitä kun ei olisi niin väliksi.

Tämä klassikkokaunotar on vanha Wesco-merkkinen emalinen poljinroskis. Wesco on saksalainen yritys joka on perustettu vuonna 1867 ja toimii siis yhä edelleen. Firma on erikoistunut metallisiin roskiksiin ja muihin kodintavaroihin, joille yhteistä on retrahtava design. Tämä minun löytämäni yksilö on vanha, arvelisin että 70-luvulta, mutta mekanismit toimii edelleen. Kannessa on pieni kluhmu, mutta eiköhän meillä kaikilla jotain pieniä kauneusvirheitä ole.

Polkimella kansi sekä aukeaa että sulkeutuu. Roskiksen sisällä on erillinen emalinen sankko, jonka voi nostaa pois ja tyhjentää näin helposti. Sisäpuolelta roskis on erinomaisessa kunnossa, kyllä saksalaisen laadun tunnistaa. Mietin, että mihin tarkoitukseen tätä kaunotarta käyttäisin, sillä pelkäksi koristeeksi harvoin kauniitakaan esineitä hankin. Koskapa keittiön nurkassa oli sille sopiva tila, ja koiran ruokinta tapahtuu siinä vieressä niin loogisinta on säilyttää siinä koiranruokaa. Tähän asti kun nappulat on pidetty rumassa muovilaatikossa.

 

Lukemattomista kirjoista

Kesälomaan kuuluu olennaisesti iso pino kirjoja ja niihin uppoutuminen joko ulkona tai sisällä. Ihaninta lukeminen on tietysti sadepäivänä, yläkerrassa, kun sade ropisee kattoon eikä ole kiire minnekään.

Tavallisesti hankin lomalukemistoni kirjastosta tai kirjakaupan alelaarista. Tälle lomalle (juuri alkaneelle!) tein uuden strategian. Päätin, että lomakirjallisuuden tuli löytyä omasta kirjahyllystä. Syystä että sinne on kertynyt kirjoja (juurikin sieltä alelaarista), joita en ole kuitenkaan lukenut. Siipan kanssa päätimme viedä asian vielä extrememmälle tasolle: valitsemme kumpikin omista suosikeistamme toiselle kolme kirjaa luettavaksi. Siis sellaista, joita toinen ei ole lukenut ja joista arvelemme hänen tykkäävän.

Itse itselleni valitsin hyllystä seuraavat teokset:

• Johan Harstad: Buzz Aldrin - taviksena olemisen taito. Tämän aloitin jo kerran, mutta jotain tapahtui ja kirja palautui hyllyyn. Alku oli kuitenkin vetävä ja haluan ehdottomasti lukea sen kokonaan. Kirjan luvataan olevan herkkä, hurtti ja hilpeä tarina erilaisuudesta, pohjoismaisesta pop-musiikista, kuolemasta, rakkaudesta ja puutarhanhoidosta. Tulee mieleen Nick Hornbyn High Fidelity, joka on yksi ehdottomia suosikkejani.
• Amor Towles: Seuraelämän säännöt. Tästä minulla ei ole odotuksia. Voitin kirjan arvonnassa, joten se on tupsahtanut hyllyyni ikäänkuin yllätyksenä. Kirja kertoo 1930-luvun lopun New Yorkista.
• Paul Theroux: Saarista vihrein. Vähän jännittää. En ole novellien ystävä, mutta rohkea rokan syö. Takakansi lupaa paljon.
• Kjell Westö: Missä kuljimme kerran. Tämä nyt vain sattui käteen ja päätin kokeilla. Ja myönnän että Finlandia-palkittuja kirjoja en liiemmin ole lukenut. Tuleepahan nyt tämäkin puute sivistyksessä korjattua.

Siippa valitsi minulle seuraavat:

• Tom Wolfe: Turhuuksien rovio. Klassikko omassa genressään mutta olen onnistuneesti ohittanut tämän aiemmin.
  
• Venedikt Erofejef: Moskova-Petuški. Tämäkin jännittää, enemmän kuin Paul Theroux. Venäläiset kertojat ovat minulle tyystin vieraita. On ehkä aika murtaa ennakkoluulot. Luvassa on takakannen perusteella mustaa huumoria.
  
• Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua. Tästä aloitin luku-urakkani. Kirja kertoo mukaansatempaavasti ja hauskasti espanjalaisesta 35-vuotiaasta ylipainoisesta, laiskasta ja vanhempiensa rahoilla elelevästä Pablo Mirallesista, joka veljensä katoamisen myötä joutuu kaikenlaisiin seikkailuihin

Minä olen valinnut siipalle vasta kaksi kirjaa. Valintaprosessia on vaikeuttanut se, että siippa on jo lukenut monet minun lempparini. Kolmas valinta on mietintämyssyssä, luultavasti päädyn yhteen Siri Hustvedtiin. Kaksi valittua ovat

• Jennifer Egan: Sydäntorni ja
• Matti Yrjänä Joensuu: Rakkauden nälkä.

Näihin kuviin ja tunnelmiin - ihanaa heinäkuuta. Ja kiitos ystävälle ihanasta pionikimpusta!

Senkin sika!

Koiramme kantaa esineitä mielellään. Olohuoneessamme on aina eteisestä kannettuja kenkiä useampia ja kenkien määrä on suoraan verrannollinen siihen, että monestiko ulkoa on tultu sisälle, sillä Ilona nappaa aina kengän suuhunsa kun joku tulee. Kanniskeluun sopivat myös omat lelut, sukat, ylipäätänsä kaikki, mitä lattialta vain löytyy. Meistä ihmisistä on kaiketi hauskaa katsella, kun koira kantaa jotain huvittavaa, kuten kumikanaa tai -possua, joten vinkuva kumipossu meillekin kerran ilmaantui. Mutta siinä meni kanniskelun raja. Ilona ei ottanut sitä suuhunsa, ei millään. Luulen, että se johtui possun melko voimakkaasta hajusta ja kenties se tuntuikin iljettävältä suussa, mutta Ilona kantoi sitä vain, jos possun ympärille laittoi sukan taikka jonkun muun kantokahvaksi sopivan jutun. Noh, mitä tekee näppärä käsityöihminen? Sialle villapaidan tietenkin!

 Porsaan rustiikkinen jumpperi syntyi virkkaamalla suoraan ruhon ympärille kiinteitä silmukoita. Virkkausta häiritsi ainoastaan se, että kun otusta vahingossa puristi liikaa, ilmoille kajahti valittava siankiljahdus. Vaivannäkö palkittiin välittömästi, sillä nyt Ilona noutaa kumipossuaan ilman mitään ongelmaa! Ja sisäinen neulojanikin oli tyytyväinen, sillä kerrankin tein jotain todelliseen tarpeeseen.

Aikamatkalla

Ei kai se ole talo eikä mikään jos ei ole aittapolulla astelevaa ehtoisaa emäntää... No ei ole aittaa eikä polkuakaan mutta 40-luvun Suomi-filmiin kelpaava mekko kylläkin. Pidän jollain kummalla tavalla 40- ja 50-lukujen tyylistä vaikka melko vähän sitä omassa pukeutumisessani hyödynnän, ainakaan lavatanssien ulkopuolella. Halusin ommella itselleni mekon ja kävin käsityölehteni jälleen kerran läpi, kun etsin sopivaa mallia. Lupaavalta vaikuttava mekko löytyikin ja ostin sitä varten oliivinvihertävää pienikuviollista puuvillakangasta. Alkuperäisessä mallissa (SK 2/2008, malli 7) oli kietaisumalliseen yläosaan yhdistetty laskostettu kellomainen alaosa, mutta piirsin alaosan erään kaupasta ostamani mekon mukaan. Hihatkin jätin lopulta pois vaikka niitä mekkoon jo mallailinkin.

 En tiedä. Mekosta tuli kyllä minun ompelemakseni varsin sopiva ja tekemäni modauksetkin onnistuivat hyvin. Mutta kun päähäni oli päässyt mielikuva navettamekosta niin ei se sieltä poistu. Ajatus johtunee tuosta väristä ja kenties mallistakin, mutta voi olla ettei mekko toista kertaa ulkoilemaan pääse.

Tällä kertaa en lannistunutkaan ensimmäisellä yrittämällä vaan laitoin uutta tulille. Löysin toisen kaavan (SK 4/2012, malli 1) ja vaikka makko on lehdessä nimetty kukkamekoksi, kukkia en siihen halunnut. Sopivasti kirpparilla sattui eteen Finlaysonin Elefantti-kuosinen yksinäinen pussilakana ja keltaisena se oli niin pirteä että ajattelin kokeilla. Mallissa on yksinkertainen yläosa, jossa on venepääntie. Alaosa laskostuu kauniisti vyötärölle. Kuvissa minulla on vyötäröllä keltainen vyö, joka kyllä mekoon sopii. Minun piti ompeluvaiheessa lisätä sivusaumoihin taskut mutta en sitten muistanutkaan.

Tästäkin mekosta ensifiilikset oli vähän että teimpä sitten lastentarhan opelle sopivan mekon. Nyt näitä kuvia katsellessa mieli vähän muuttui, kauempaa norsuja tuskin tajuaa norsuiksi vaan yleisvaikutelma on raikas, ihan kuten halusinkin. Siluetti on 50-luvun henkinen, jota voi vielä tyllialushameella korostaa. Tämän tyylisiä mekkoja on paljonkin kauppojen hyllyillä, mutta niissä on yleensä se vika, että ne ovat pitkälle ihmisille aivan liian lyhyitä. Itse tehden saa helman mitan pidettyä rouvasihmiselle säädyllisenä.

Lavatanssit

Lavatanssit, tanhut, danssut, humpat... Rakkaalla harrastuksellani on monta nimeä. Kerran eräs ystäväni sanoi olevansa minulle kateellinen, koska minulla on kaksi harrastusta, joista puhun aina innostuneesti: neulominen ja tanssi. Kuulemma kaikilla ei ole yhtäkään. Tottahan tuo ystäväni puhui. Neulomisesta on tässä blogissa puhuttu paljon, joten lienee aika avautua vähän tuosta toisesta harrastuksestani, joka tuottaa minulle aina iloa ja hyvää mieltä.

 

Tanssi tuli elämääni nykyisen työpaikkani myötä reilu 10 vuotta sitten. Olin ainoa nainen vanhempien miesten työyhteisössä, ja kun tuolla porukalla oli joskus jotain reissuja taikka pikkujouluja, suuntana oli aina tanssiravintola. Miehet opettivat minulle perustanssien askeleet ja huomasin, että olenkin aika hyvä oppimaan ihan vain seuraamalla viejän liikkeitä. Aloin tykätä touhusta niin paljon, että hakeuduin lavatanssikursseille. Yksi työkaverini kävi vaimonsa kanssa paljon lähiseudun tanssilavoilla ja heidän mukanaan uskaltauduin menoon mukaan. Onhan se aluksi todella jännittävää seurata tanssilavan toimintaa ja enemmän tanssineiden sujuvalta näyttävää tanssia ja siinä ohessa kauhunsekaisin tuntein odotella, että tuleeko joku hakemaan tanssimaan vai ei. Yleensä joku tuli. Lavatansseissa käyvien keski-ikä on ainakin täällä pohjoisessa osassa Suomea aika korkea, joten olin silloin ja olen yhä edelleen sitä nuorempaa vähemmistöä, joka tansseissa käy. Mutta tansseissa ei ole iällä, koolla tai ammatilla mitään väliä, jos vain yhteiset askeleet sujuvat. Pikkuhiljaa alkoivat samoilla lavoilla pyörivät ihmiset tulla tutuiksi. Tansseissa on yleensä naisenemmistö, joten joutoaikoina naistenrivissä istuessa ja turistessa löytyi useita samanhenkisiä ihmisiä, joista on vuosien kuluessa tullut läheisiä ystäviä. Tanssi onkin tällä hetkellä minun ainoa sosiaalinen harrastukseni ja siksikin niin tärkeä.

Tanssi on myös mainiota liikuntaa. En ole koskaan ollut mitenkään liikunnallinen ja olen aina inhonnut hikoilua ja hengästymistä aiheuttavia lajeja ja jumppatunneilla jalat ja kädet olivat aina solmussa, kun niitä piti jotenkin eri tahtiin yrittää liikutella. En usko, että vielä nytkään nauttisin yksin tehtävistä latinobiceistä, zumbista tms. tanssillista jumpista, koska yhdessä tekeminen on se lavatanssien juttu. Joku voi puhua kemiastakin. Silloin tällöin tansseissa sattuu kohdalle viejä, jonka kanssa tanssi on kuin yhteinen ajatus. Pääsee flow-tilaan. Noita hetkiä on harvassa, mutta niiden voimalla jaksaa tanssia niitä vähemmän merkittäviä tansseja. Ja niitäkin riittää. Tanssilavoilla on oma etikettinsä ja sen mukaan lähdetään aina tanssimaan, jos joku tulee pokkaamaan. Hakijan vahva humalatila taikka aiempi törkeä käytös antavat luvan antaa miekkoselle rukkaset. Tansseissa käy porukkaa monenlaisilla motiiveilla, jotkut ovat varmaankin etsimässä kumppania, mutta osa on todellakin "vain tanssimassa". Toisinaan miehiä on tansseissa niin paljon naisia vähemmän, että olen olosuhteiden pakosta opetellut muutaman kaverini kanssa viemään itse. Kyllähän naisparissa tanssiminen on joidenkin mielestä kummallista, mutta jos on lippunsa lavalle maksanut, niin kai siellä sitten saa tanssia miten haluaa. Näkeepä lavalla joskus miehiäkin keskenään tanssimassa ns. härkäparissa, mutta silloin on kyllä yleensä kyse huumorista taikka vedonlyönnistä.

Ja vielä niistä kukkamekoista... Kyllä, niitä näkee lavoilla. Siellä näkee kyllä myös kaikenlaista muuta pukeutumista. Jotkut naiset käyttävät urheiluun tarkoitettuja teknisiä paitoja, jotkut farkkuja. Kengät ovat yleensä naisillakin matalat tennarit tai tanssitossut. Oikeastaan voisi sanoa, että tansseihin kannattaa pukeutua mukaviin vaatteisiin, joissa on hyvä ja itsevarma olo ja joita ei tarvitse koko ajan nykiä paikoilleen. Toki joku värikäs mekko auttaa erottumaan massasta. Itselläni on muutamia leveähelmaisia mekkoja ja hameita, joita en kyllä muualla osaisi käyttääkään kuin tansseissa. Tanssi on auttanut löytämään oman naisellisuuteni ja kohentanut ryhtiä ja parantanut tasapainoa. Ompa minulle joskus joku sanonut, että kävelenkin kuin tanssija.

Jos alkoi tanssivarvasta uteliaisuus kutittaa, niin käypä katsomassa tanssi.netistä sopivalla etäisyydellä oleva tanssilava ja lähde katsomaan touhua. Pieni varoituksen sananen kuitenkin: siihen voi jäädä koukkuun.