Klassikko

Pitkästä aikaa on kirppislöytö, jota esitellä. Olen pysytellyt poissa kirppiksiltä ja huuto.netistä ihan siitä syystä kun en mitään oikeastaan tarvitse ja olen yrittänyt entisestäkin tavarasta päästä eroon. Nyt tuli käytyä ja tottakai sieltä silloin löytyy mielenkiintoisia esineitä kun ei olisi niin väliksi.

Tämä klassikkokaunotar on vanha Wesco-merkkinen emalinen poljinroskis. Wesco on saksalainen yritys joka on perustettu vuonna 1867 ja toimii siis yhä edelleen. Firma on erikoistunut metallisiin roskiksiin ja muihin kodintavaroihin, joille yhteistä on retrahtava design. Tämä minun löytämäni yksilö on vanha, arvelisin että 70-luvulta, mutta mekanismit toimii edelleen. Kannessa on pieni kluhmu, mutta eiköhän meillä kaikilla jotain pieniä kauneusvirheitä ole.

Polkimella kansi sekä aukeaa että sulkeutuu. Roskiksen sisällä on erillinen emalinen sankko, jonka voi nostaa pois ja tyhjentää näin helposti. Sisäpuolelta roskis on erinomaisessa kunnossa, kyllä saksalaisen laadun tunnistaa. Mietin, että mihin tarkoitukseen tätä kaunotarta käyttäisin, sillä pelkäksi koristeeksi harvoin kauniitakaan esineitä hankin. Koskapa keittiön nurkassa oli sille sopiva tila, ja koiran ruokinta tapahtuu siinä vieressä niin loogisinta on säilyttää siinä koiranruokaa. Tähän asti kun nappulat on pidetty rumassa muovilaatikossa.

 

Lukemattomista kirjoista

Kesälomaan kuuluu olennaisesti iso pino kirjoja ja niihin uppoutuminen joko ulkona tai sisällä. Ihaninta lukeminen on tietysti sadepäivänä, yläkerrassa, kun sade ropisee kattoon eikä ole kiire minnekään.

Tavallisesti hankin lomalukemistoni kirjastosta tai kirjakaupan alelaarista. Tälle lomalle (juuri alkaneelle!) tein uuden strategian. Päätin, että lomakirjallisuuden tuli löytyä omasta kirjahyllystä. Syystä että sinne on kertynyt kirjoja (juurikin sieltä alelaarista), joita en ole kuitenkaan lukenut. Siipan kanssa päätimme viedä asian vielä extrememmälle tasolle: valitsemme kumpikin omista suosikeistamme toiselle kolme kirjaa luettavaksi. Siis sellaista, joita toinen ei ole lukenut ja joista arvelemme hänen tykkäävän.

Itse itselleni valitsin hyllystä seuraavat teokset:

• Johan Harstad: Buzz Aldrin - taviksena olemisen taito. Tämän aloitin jo kerran, mutta jotain tapahtui ja kirja palautui hyllyyn. Alku oli kuitenkin vetävä ja haluan ehdottomasti lukea sen kokonaan. Kirjan luvataan olevan herkkä, hurtti ja hilpeä tarina erilaisuudesta, pohjoismaisesta pop-musiikista, kuolemasta, rakkaudesta ja puutarhanhoidosta. Tulee mieleen Nick Hornbyn High Fidelity, joka on yksi ehdottomia suosikkejani.
• Amor Towles: Seuraelämän säännöt. Tästä minulla ei ole odotuksia. Voitin kirjan arvonnassa, joten se on tupsahtanut hyllyyni ikäänkuin yllätyksenä. Kirja kertoo 1930-luvun lopun New Yorkista.
• Paul Theroux: Saarista vihrein. Vähän jännittää. En ole novellien ystävä, mutta rohkea rokan syö. Takakansi lupaa paljon.
• Kjell Westö: Missä kuljimme kerran. Tämä nyt vain sattui käteen ja päätin kokeilla. Ja myönnän että Finlandia-palkittuja kirjoja en liiemmin ole lukenut. Tuleepahan nyt tämäkin puute sivistyksessä korjattua.

Siippa valitsi minulle seuraavat:

• Tom Wolfe: Turhuuksien rovio. Klassikko omassa genressään mutta olen onnistuneesti ohittanut tämän aiemmin.
  
• Venedikt Erofejef: Moskova-Petuški. Tämäkin jännittää, enemmän kuin Paul Theroux. Venäläiset kertojat ovat minulle tyystin vieraita. On ehkä aika murtaa ennakkoluulot. Luvassa on takakannen perusteella mustaa huumoria.
  
• Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua. Tästä aloitin luku-urakkani. Kirja kertoo mukaansatempaavasti ja hauskasti espanjalaisesta 35-vuotiaasta ylipainoisesta, laiskasta ja vanhempiensa rahoilla elelevästä Pablo Mirallesista, joka veljensä katoamisen myötä joutuu kaikenlaisiin seikkailuihin

Minä olen valinnut siipalle vasta kaksi kirjaa. Valintaprosessia on vaikeuttanut se, että siippa on jo lukenut monet minun lempparini. Kolmas valinta on mietintämyssyssä, luultavasti päädyn yhteen Siri Hustvedtiin. Kaksi valittua ovat

• Jennifer Egan: Sydäntorni ja
• Matti Yrjänä Joensuu: Rakkauden nälkä.

Näihin kuviin ja tunnelmiin - ihanaa heinäkuuta. Ja kiitos ystävälle ihanasta pionikimpusta!

Senkin sika!

Koiramme kantaa esineitä mielellään. Olohuoneessamme on aina eteisestä kannettuja kenkiä useampia ja kenkien määrä on suoraan verrannollinen siihen, että monestiko ulkoa on tultu sisälle, sillä Ilona nappaa aina kengän suuhunsa kun joku tulee. Kanniskeluun sopivat myös omat lelut, sukat, ylipäätänsä kaikki, mitä lattialta vain löytyy. Meistä ihmisistä on kaiketi hauskaa katsella, kun koira kantaa jotain huvittavaa, kuten kumikanaa tai -possua, joten vinkuva kumipossu meillekin kerran ilmaantui. Mutta siinä meni kanniskelun raja. Ilona ei ottanut sitä suuhunsa, ei millään. Luulen, että se johtui possun melko voimakkaasta hajusta ja kenties se tuntuikin iljettävältä suussa, mutta Ilona kantoi sitä vain, jos possun ympärille laittoi sukan taikka jonkun muun kantokahvaksi sopivan jutun. Noh, mitä tekee näppärä käsityöihminen? Sialle villapaidan tietenkin!

 Porsaan rustiikkinen jumpperi syntyi virkkaamalla suoraan ruhon ympärille kiinteitä silmukoita. Virkkausta häiritsi ainoastaan se, että kun otusta vahingossa puristi liikaa, ilmoille kajahti valittava siankiljahdus. Vaivannäkö palkittiin välittömästi, sillä nyt Ilona noutaa kumipossuaan ilman mitään ongelmaa! Ja sisäinen neulojanikin oli tyytyväinen, sillä kerrankin tein jotain todelliseen tarpeeseen.

Aikamatkalla

Ei kai se ole talo eikä mikään jos ei ole aittapolulla astelevaa ehtoisaa emäntää... No ei ole aittaa eikä polkuakaan mutta 40-luvun Suomi-filmiin kelpaava mekko kylläkin. Pidän jollain kummalla tavalla 40- ja 50-lukujen tyylistä vaikka melko vähän sitä omassa pukeutumisessani hyödynnän, ainakaan lavatanssien ulkopuolella. Halusin ommella itselleni mekon ja kävin käsityölehteni jälleen kerran läpi, kun etsin sopivaa mallia. Lupaavalta vaikuttava mekko löytyikin ja ostin sitä varten oliivinvihertävää pienikuviollista puuvillakangasta. Alkuperäisessä mallissa (SK 2/2008, malli 7) oli kietaisumalliseen yläosaan yhdistetty laskostettu kellomainen alaosa, mutta piirsin alaosan erään kaupasta ostamani mekon mukaan. Hihatkin jätin lopulta pois vaikka niitä mekkoon jo mallailinkin.

 En tiedä. Mekosta tuli kyllä minun ompelemakseni varsin sopiva ja tekemäni modauksetkin onnistuivat hyvin. Mutta kun päähäni oli päässyt mielikuva navettamekosta niin ei se sieltä poistu. Ajatus johtunee tuosta väristä ja kenties mallistakin, mutta voi olla ettei mekko toista kertaa ulkoilemaan pääse.

Tällä kertaa en lannistunutkaan ensimmäisellä yrittämällä vaan laitoin uutta tulille. Löysin toisen kaavan (SK 4/2012, malli 1) ja vaikka makko on lehdessä nimetty kukkamekoksi, kukkia en siihen halunnut. Sopivasti kirpparilla sattui eteen Finlaysonin Elefantti-kuosinen yksinäinen pussilakana ja keltaisena se oli niin pirteä että ajattelin kokeilla. Mallissa on yksinkertainen yläosa, jossa on venepääntie. Alaosa laskostuu kauniisti vyötärölle. Kuvissa minulla on vyötäröllä keltainen vyö, joka kyllä mekoon sopii. Minun piti ompeluvaiheessa lisätä sivusaumoihin taskut mutta en sitten muistanutkaan.

Tästäkin mekosta ensifiilikset oli vähän että teimpä sitten lastentarhan opelle sopivan mekon. Nyt näitä kuvia katsellessa mieli vähän muuttui, kauempaa norsuja tuskin tajuaa norsuiksi vaan yleisvaikutelma on raikas, ihan kuten halusinkin. Siluetti on 50-luvun henkinen, jota voi vielä tyllialushameella korostaa. Tämän tyylisiä mekkoja on paljonkin kauppojen hyllyillä, mutta niissä on yleensä se vika, että ne ovat pitkälle ihmisille aivan liian lyhyitä. Itse tehden saa helman mitan pidettyä rouvasihmiselle säädyllisenä.

Lavatanssit

Lavatanssit, tanhut, danssut, humpat... Rakkaalla harrastuksellani on monta nimeä. Kerran eräs ystäväni sanoi olevansa minulle kateellinen, koska minulla on kaksi harrastusta, joista puhun aina innostuneesti: neulominen ja tanssi. Kuulemma kaikilla ei ole yhtäkään. Tottahan tuo ystäväni puhui. Neulomisesta on tässä blogissa puhuttu paljon, joten lienee aika avautua vähän tuosta toisesta harrastuksestani, joka tuottaa minulle aina iloa ja hyvää mieltä.

 

Tanssi tuli elämääni nykyisen työpaikkani myötä reilu 10 vuotta sitten. Olin ainoa nainen vanhempien miesten työyhteisössä, ja kun tuolla porukalla oli joskus jotain reissuja taikka pikkujouluja, suuntana oli aina tanssiravintola. Miehet opettivat minulle perustanssien askeleet ja huomasin, että olenkin aika hyvä oppimaan ihan vain seuraamalla viejän liikkeitä. Aloin tykätä touhusta niin paljon, että hakeuduin lavatanssikursseille. Yksi työkaverini kävi vaimonsa kanssa paljon lähiseudun tanssilavoilla ja heidän mukanaan uskaltauduin menoon mukaan. Onhan se aluksi todella jännittävää seurata tanssilavan toimintaa ja enemmän tanssineiden sujuvalta näyttävää tanssia ja siinä ohessa kauhunsekaisin tuntein odotella, että tuleeko joku hakemaan tanssimaan vai ei. Yleensä joku tuli. Lavatansseissa käyvien keski-ikä on ainakin täällä pohjoisessa osassa Suomea aika korkea, joten olin silloin ja olen yhä edelleen sitä nuorempaa vähemmistöä, joka tansseissa käy. Mutta tansseissa ei ole iällä, koolla tai ammatilla mitään väliä, jos vain yhteiset askeleet sujuvat. Pikkuhiljaa alkoivat samoilla lavoilla pyörivät ihmiset tulla tutuiksi. Tansseissa on yleensä naisenemmistö, joten joutoaikoina naistenrivissä istuessa ja turistessa löytyi useita samanhenkisiä ihmisiä, joista on vuosien kuluessa tullut läheisiä ystäviä. Tanssi onkin tällä hetkellä minun ainoa sosiaalinen harrastukseni ja siksikin niin tärkeä.

Tanssi on myös mainiota liikuntaa. En ole koskaan ollut mitenkään liikunnallinen ja olen aina inhonnut hikoilua ja hengästymistä aiheuttavia lajeja ja jumppatunneilla jalat ja kädet olivat aina solmussa, kun niitä piti jotenkin eri tahtiin yrittää liikutella. En usko, että vielä nytkään nauttisin yksin tehtävistä latinobiceistä, zumbista tms. tanssillista jumpista, koska yhdessä tekeminen on se lavatanssien juttu. Joku voi puhua kemiastakin. Silloin tällöin tansseissa sattuu kohdalle viejä, jonka kanssa tanssi on kuin yhteinen ajatus. Pääsee flow-tilaan. Noita hetkiä on harvassa, mutta niiden voimalla jaksaa tanssia niitä vähemmän merkittäviä tansseja. Ja niitäkin riittää. Tanssilavoilla on oma etikettinsä ja sen mukaan lähdetään aina tanssimaan, jos joku tulee pokkaamaan. Hakijan vahva humalatila taikka aiempi törkeä käytös antavat luvan antaa miekkoselle rukkaset. Tansseissa käy porukkaa monenlaisilla motiiveilla, jotkut ovat varmaankin etsimässä kumppania, mutta osa on todellakin "vain tanssimassa". Toisinaan miehiä on tansseissa niin paljon naisia vähemmän, että olen olosuhteiden pakosta opetellut muutaman kaverini kanssa viemään itse. Kyllähän naisparissa tanssiminen on joidenkin mielestä kummallista, mutta jos on lippunsa lavalle maksanut, niin kai siellä sitten saa tanssia miten haluaa. Näkeepä lavalla joskus miehiäkin keskenään tanssimassa ns. härkäparissa, mutta silloin on kyllä yleensä kyse huumorista taikka vedonlyönnistä.

Ja vielä niistä kukkamekoista... Kyllä, niitä näkee lavoilla. Siellä näkee kyllä myös kaikenlaista muuta pukeutumista. Jotkut naiset käyttävät urheiluun tarkoitettuja teknisiä paitoja, jotkut farkkuja. Kengät ovat yleensä naisillakin matalat tennarit tai tanssitossut. Oikeastaan voisi sanoa, että tansseihin kannattaa pukeutua mukaviin vaatteisiin, joissa on hyvä ja itsevarma olo ja joita ei tarvitse koko ajan nykiä paikoilleen. Toki joku värikäs mekko auttaa erottumaan massasta. Itselläni on muutamia leveähelmaisia mekkoja ja hameita, joita en kyllä muualla osaisi käyttääkään kuin tansseissa. Tanssi on auttanut löytämään oman naisellisuuteni ja kohentanut ryhtiä ja parantanut tasapainoa. Ompa minulle joskus joku sanonut, että kävelenkin kuin tanssija.

Jos alkoi tanssivarvasta uteliaisuus kutittaa, niin käypä katsomassa tanssi.netistä sopivalla etäisyydellä oleva tanssilava ja lähde katsomaan touhua. Pieni varoituksen sananen kuitenkin: siihen voi jäädä koukkuun.

Pidetäänkö teillä mattoja

Pujoliivin sisustuscornerista päivää!

Meidän ja ystävien kodin väliin sattuu sopivasti Ikea, jossa kyläreissuilla pitää tietenkin piipahtaa. Eilen ennen yo-juhlia kurvattiin taas Ikean kautta. Mielessämme oli eräs matto, joka sieltä myös hankittiinkin.  Ihana vaalea villamatto, jossa on pistaasihtava kuvio. Sopii täydellisesti tummanharmaaksi maalatulle lattialle, kullanvärisen emma-sohvan kaveriksi.

Kun matto leväytettiin lattialle, pohdiskelin ääneen, kuinka kauan mahtaa mennä että joku kissoista oksentaa matolle. Ja kas, ei ehtinyt päivä vaihtua kun ensimmäinen osui :/ Onneksi se oli sillä kertaa helposti putsattavissa. Kolmen kissan talouteen vaalea matto ei ehkä ollut se järkevin ratkaisu, mutta ans kattoo ny. Joka tapauksessa tykkäämme kovasti - vielä.

Emma-sohva on second händiä. Saattaapi olla että uusin verhoilun jossain vaiheessa, mutta juuri nyt näyttää hyvältä tuollaisena, luultavasti alkuperäisessä plyyshissään.

Ikeassa on aina käytävä myös herkkutorilla hankkimassa kahvipapuja, suklaata sekä hauskoja kirjainkeksejä. Aiemmin keksipaketissa on ollut vain kirjaimet I, K, E ja A (ylläri), mutta nyt paketista löytyi lähes kaikki aakkosten kirjaimet. Paitsi P!  Se tehtiin sitten puraisemalla ärrästä pala pois. Keksit eivät tosin ole erityisen herkullisia, mutta menettelevät kahvin kanssa. Parasta niissä ehkä onkin kikkailu ja sanojen keksiminen.
 

Ps. Tämä oli muuten Pujoliivin 400. postaus! Fanfaarit sille!

Laukku ja kuinka se tehdään

Tein jo neljännen messenger bag -tyylisen olkalaukun ja ajattelin kirjoittaa siihen jonkinlaisen reseptin, jonka avulla pystyy samanlaisen tekemään. Tämä on ensimmäinen kerta kun yritän kirjoittaa johonkin ohjetta joten en varmaan osaa kaikkea kertoakaan. Lisätietoja saa kysyä, jos tulee tenkkapoo.

Laukkua varten tarvitset 40cm (lev 140cm) mieleistäsi kangasta ulkopuolelle ja hieman vähemmän vuorta varten. Kankaan olisi hyvä olla vähän paksumpaa eli ihan lakanakankaan vahvuisesta tätä ei ehkä kannata ruveta tekemään. Tämä laukku on tehty Vallilan Kelohonka-kankaasta, joka on sopivan paksuista. Tarvitset myös kiinni silitettävää tukikangasta. Käytin ensimmäisessä kassissa kaavana A4-paperia, joten valmiin laukun koko on sellainen että tuo arkki sinne mahtuu.

Leikkaa laukkukankaasta seuraavanlaiset palaset (mitat sisältävät 0,7cm:n saumanvarat) :
- 23cm * 108cm laukkua varten
- 9,5cm*31,5cm (näitä sivukappaleita 2 kpl)
- 10cm*120cm (hihna, tämä pituus on sopiva itselleni, lyhyemmille ihmisille tuota voi sovittamisen jälkeen lyhentää)
(- sisätaskuja varten palaset, jos haluat ne ulkopuolen kankaasta)

Nämä samat kappaleet pitää leikata myös vuorikankaasta, paitsi ei hihnaa. Leikkaa samat kappaleet myös tukikankaasta. Itse tein vuoren läppäosan varsinaisesta laukkukankaasta, mutta se on makuasia. Alla olevassa kuvassa on laukun ulkopuolen osat leikattuna.

 Aloita silittämällä tukikankaat kiinni. Seuraavaksi valmista taskut ja ompele ne kiinni vuorikankaaseen. Kuvan vasemmassa reunassa näkyy se, kuinka olen korvannut osan vuoresta laukkukankaalla, tuo osa tulee siis läpän vuoreksi.

 

  Tästä eteenpäin sekä laukku että sen vuori valmistetaan samalla tavalla eli ensin kiinnitetään sivukappaleet. Laukusta tulee sivukappaleiden ansiosta noin 8cm syvä tai paksu, kuinka se nyt ajatellaankaan. Neulaa sivukappaleet oikeat puolet vastakkain laukkuosan kanssa ja ompele kiinni. Kulmia pitää lopuksi hieman leikata auki, ettei ne vedä. Sitten valmistetaan hihna, jonka minä teen niin, että silitän pitkien sivujen noin 0,5cm saumanvarat sisäänpäin ja taitan sitten hihnan pitkittäin kahtia ja tikkaan päältäpäin molemmat pitkät sivut. Onnistunee myös ompelemalla pitkät sivut yhteen oikeat puolet vastakkain ja kääntämällä putkilo lopuksi oikeinpäin.

 Tässä vaiheessa sinulla pitäisi olla kaksi identtistä kappaletta, toinen vuorta ja toinen ulkopuolta varten sekä olkahihna. Aseta kappaleet sisäkkäin oikeat puolet vastakkain.

 Itse ompelin tässä vaiheessa pelkästään läpät yhteen aloittaen reilun sentin laukkuosan puolelta. Sivukappaleita tulee jättää tässä vaiheessa riittävästi ompelematta että saat asetettua hihnan väliin hieman myöhemmin. Alla olevassa kuvassa nuppineula merkkaa paikkaa josta aloitin ompelun. Laukun hankalin paikka on juuri tuo nuppineulan alapuolella oleva mutka, jota pitää leikata ompelun jälkeen riittävästi auki, tai se ahdistaa pahasti kääntämisen jälkeen. Myös läpän kulmista pitää saumanvaroja ohentaa ennen kääntämistä. Sitten voitkin kääntää kappaleet oikein päin, silittää saumoja paremmin auki ja sovittaa hihnalle oikean pituuden. Kun tämä on tehty, aseta hihnan päät sivukappaleiden väliin, taita laukun yläreunan saumanvarat sisäänpäin ja neulaa ne kiinni. Ompele laukun yläreuna kiinni, samalla kiinnittyvät hihnat ja samalla voit tikata myös läpän ulkoreunoja pitkin.

 Ta-daa! Uusi rento kesäkassi on valmis!

Palkkiraitaa

Minulla oli muutama mukavan värinen vyyhti Louhittaren Luolan Väinämöistä ja päätin toteuttaa raidallisen neuleen kerrankin hieman eri tavalla. Niitä kapearaitaisia olen tehnyt useitakin, mutta ajatus kaikista pääteltävistä langanpäistä sai minut päätymään muutamaan leveään raitaan. Less is more, todellakin.

Pähkäilin aikani, että miten raidat sijoitan ja että minkä langan valitsen vallitsevaksi väriksi, jolla tekisin siis ylä- ja alaosan sekä nappilistat. Harmaa nyt passaa aina joten pyörittelin raitavärejä eri järjestyksiin. Lopulta värit napsahtivat kohdilleen ja neulominen saattoi alkaa. Tein neuleen ylhäältä alaspäin ja ajatuksena oli tehdä siitä niin pitkä, että saan harmaaseen alaosaan vielä pienet taskutkin. Langanmenekit yms löytyy ravelrystä.

Raitavärejä meni kutakin noin 20g, joten vyyhdeistä tulee vielä jotain muutakin ihanaa. Nuo värit ovat muuten nimeltään (ylhäältä alaspäin) tiili, valaanlaulu, oliivi sekä munakoiso. Nii-in, eka kerta kun minun villatakissa on violettia :)! Munakoiso vaan näytti niin herkulliselta noiden muiden kanssa. Ja ehkä tässä vanhemmiten on vähän vähemmän ehdoton, niin lempiväreissä kuin muissakin asioissa.

Sukka

Kiinnittäkää turvavyöt ja sammuttakaa savukkeet! Seuraa nääsnääs sellainen  juttu mitä ei Tytin postauksissa ole aiemmin nähty. Nimittäin SUKKA. Että ihminen voikin olla yhdestä sukasta innoissaan! Niin innoissaan, että toinenkin on jo lähes valmis.
 

Olen tehnyt sukat viimeksi yläasteella tai ehkä jopa ala-asteella - ei tarkkaa muistikuvaa. Joka tapauksessa 80-luvulla. Siitä eteenpäin rakas äippä (terveisiä!) ja Nasti (sinne kans) on pitänyt meidät siipan kanssa sukissa, joten varsinaista tarvetta sukkien neulomiseen ei ole ollut. Nyt keväällä kuitenkin jossain naksahti ja päätin tarttua toimeen. Sukkien varret tein Noro Kirarasta, joka on villan, puuvillan, silkin ja angoran sekoitus. Terät ovat Seitsemää veljestä, paitsi vihreä kärki en-tiedä-mistä.

Kokemushan oli vallan myönteinen. Ei ehkä jää tähän. Kantapää ei kuitenkaan tullut yläasteen aikaisilla opeilla, se piti tarkistaa ohjeesta.

Juuri kun kevättyöt pihalla ovat kiireisimmillään ja verstaallakin olisi eräs verhoiluprojekti vaiheessa, kirjamarkkinoille pukkasi kaksi mielenkiintoista käännösuutuutta. Haruki Murakami on suosikki jo pidemmältä ajalta (esim. Suuri lammasseikkailu), Jennifer Egan on tuttu ainoastaan aiemmasta käännetystä kirjastaan Aika suuri hämäys. Eilen illalla arpa osui Murakamin lähes 800-sivuiseen järkäleeseen ja ainakin alku oli lupaava. Yritän kuitenkin ehtiä kasvimaalle sekä verstaallekin, jotta Nasti saa tuolinsa takaisin verhoiltuna viimeistään heinäkuussa.

Karvan mitalla

Onhan se ihanaa, kun on karvaisia perheenjäseniä! Ne pitävät sinulle seuraa, rakastavat ehdoitta  ja huolehtivat säännöllisestä päivärytmistä ja liikunnasta. Itse en edes muista aikaa, ettei jonkinlaista lemmikkiä olisi talossa ollut (muinoin mieheni ja minun ensimmäinen yhteinen eläin oli muuten kesyrotta, rauha hänen sielulleen). Mutta kuten jokainen lemmikinomistaja tietää,  palvovan katseen kyytipoikana tulee myös jotain muuta.

Meidän Ilona on rodultaan englanninspringerspanieli ja se on rotu, jonka turkissa on jonkin verran hoitamista. Se ei ole lähimainkaan työläin rotu sillä saralla, mutta kyllä prinsessamme kauneudenhoitoon saa aikaa menemään jos niin haluaa. Näyttelykoirat ovat asia erikseen, mutta me ollaan tehty vain se välttämättömin ja pyritty pitämään turkki takuttomana ja puhtaana. Pitkäkorvaisilla roduilla ovat korva-ongelmat kai yleisiä, mutta säännöllinen puhdistus sekä kuivaaminen esim. uinnin jälkeen ovat meillä ainakin riittäneet eikä tulehduksia ole ollut. Tällä rodulla pidetään korvien yläosan karvat lyhyenä, niin sisä- kuin ulkopuolelta. Yläpuolella olevassa kuvassa näkyy neidin muodonmuutos erään trimmauksen jälkeen. Kun Ilona meille saapui, näytti entinen omistaja kerran, kuinka korvien ajelu karvanleikkuukoneella tapahtuu. Sen jälkeen olemme opetelleet trimmausta itse, ja onneksi karvat kasvaa aina takaisin! Karvat ajellaan myös kaulalta ja päälaki siistitään ohennussaksilla sekä varvaskarvat leikataan. Operaatio kestää kerrallaan noin tunnin ja pitää toistaa muutaman kuukauden välein. Tämä on siis meidän tapa, oikeaoppisuudesta en tiedä. Jotkut ajelee kuulemma kesäksi näiltäkin kaikki karvat lyhyeksi. Siihen en uskaltaisi ihan heti ryhtyä.

 

 Karvaa riittää kyllä muutenkin. Entinen koiramme karvoitti vähemmän tai sitten sen ruskeat karvat eivät niin erottuneet, mutta Ilonan jäljiltä on joka paikka valkoista karvaa täynnä. Meillä saavat eläimet tulla sohvalle ja siihen kun istut sitten mustat housut jalassa niin arvaahan sen, miltä persaus sen jälkeen näyttää. Teippiharja on kyllä ihan paras keksintö! Nyt keväällä karvaa taitaa irrota vielä tavallistakin enemmän, sillä nurkissa pyörii kissankokoisia villakoiria, katso vaikka kuvasta, jos et usko. 

Yksi lisämauste pitkäkorvaisen koiran elämässä on se, että syöminen on sottaista puuhaa. Korvat roikkuvat ruuassa ja ovat jatkuvasti tahmaiset. Jotkut käyttävät syödessä erityistä huppua tai koirien tuubihuivia (tai miksi sitä nyt sanoisi), joka pitää korvat pois ruuasta. Me löysimme eläinkaupasta mainiosti muotoillun kumisen ruokakupin, jonne eivät korvat syödessä sujahda, vaan pysyvät kupin reunojen ulkopuolella. Kuminen kuppi pysyy myös syödessä paikallaan eikä liu'u pitkin keittiön lattiaa kun joka kulma pitää aterian jälkeen vielä tarkkaan nuolla puhtaaksi.

 

Kaikesta huolimatta, ei noita otuksia ilmankaan osaisi enää olla!